Aha! Nyt hän ymmärsi.
Askeleita kuului käytävästä, ja nopeasti hän heitti sanomalehdet takaisin kirjesalkun päälle ja koetti näyttää niin viattomalta, kuin suinkin mahdollista.
Poika tuli sisään. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella kotiseudusta.
Äiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta salaisuudesta, mutta eipä siitä tullut sanaakaan, ja hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.
Tuotiinpa sitten kahvi, piikatyttö sen sisään kantoi, mutta Cedergren hänet jo ovella käännytti ja otti itse tarjottimen. Hän pani sen pöydälle ja alkoi tarjoella, hän osasi olla oivallinen isäntä, kun vaan tahtoi, kohtelias ja huomaavainen. Äiti silmäili häntä äidillisellä ylpeydellä ja ihastuksella. Pulskalta hän tosiaankin näytti, olisipa häntä voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi.
Hän oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hänellä oli: pitkä, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherä ja hyväksi kammattu, tukka tumma ja kiiltävä, mutta niskapuolella jo näkyi nouseva kuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmät pienet ja hieman — mitenkä sen sanoisikaan — hieman liiaksi vapaat ilmeeltään eivätkä kuitenkaan rehelliset; pistävän ruskeat ja kylmät. Nämät silmät ne saattoivat ihmisiä siihen luuloon, että hän voisi saada aikaan suurtakin, jos hän vaan tahtoisi. Hänessä oli jotain mahtipontista, mikä heti mieliin vaikutti, mutta olipa epäilijöitä, jotka vakuuttivat, että tuo johtui vaan hänen ylenmääräisestä itsekkäisyydestään.
Isä oli värjärinä maalla. Omalla ja vaimonsa työllä oli hän hankkinut itselleen varoja, jotka kuitenkin olivat melkoisesti vähenneet pojan kallisten opintojen tähden. Ja nyt he alkoivat tulla vanhoiksi. Mutta olihan hän heidän ylpeytensä, heidän ainoa suuri toivonsa. Kaikki ihmiset sanoivat, että hänellä oli hyvä pää, ja kun niin paljon rahoja hänen tähtensä kulutettiin, niin pitihän siitä aikanaan jotain tulla. Tosinhan hänen tutkintonsa viipyi, mutta "Albert lukee perinpohjin sen, minkä hän lukee", niin oli vanhuksilla tapana sanoa, kun tuo asia puheeksi tuli, "eikä hän suinkaan mihinkään tavalliseen tutkintoon tyydy".
Kun he nyt siinä niin tuttavallisesti istuivat ja kahviaan ryypiskelivät, ei äiti enää voinut malttaa mieltänsä, vaan uskalsi tehdä pienen koetuksen.
"Se tyttö, jolta tyynyn sait, Hilmako se on nimeltään?" hän kysyi.
Poika näytti kummastuneelta.