"Hampus kulta, älä nyt noin kiivastu. Hänhän vaan tahtoo kuulla sinun neuvoasi."
"Se on: että hän tulee järkeensä ja hoitaa jotain — käsillään, ymmärräthän." Hän pani pöydälle kaksi tavattoman suurta kämmentä, ikäänkuin selvemmäksi tehdäkseen, mitä hän tarkotti. Hän oli istuutunut kahdenreisin tuolille sisartaan vastapäätä ja täysin valmiina taisteluun kaiken maailman sinisukkia vastaan, jos niin tarvittaisiin.
"Mutta Hampus!" Se kuului lempeästi nuhtelevalta ja tarkoitti herättää hänessä hänen parempaa luontoansa. Mutta se ei ollut enää mahdollista; hän oli kerrassaan raivotuulelle tullut.
"Enkö minä itsekin seiso sorvauspöytäni ääressä jok'ikinen päivä! Ja enkö ole tehnyt tuoleja ja jakkaroita, ja voilusikoita ja lihakurikoita, ja kerinpuita ja keräkuppeja, ja puuhuhmareita ja kipsiteosten jalanteita kaikille kaupungin naisille?"
Hänen naamansa punotti aivan hiusmartoon saakka ja hän huusi, niin että olisi voinut unikeotkin herättää.
"Mutta ethän vaatine, että hänenlaisensa hieno tyttö rupeaisi nikkariksi tai sorvariksi?" Tämä sanottiin lempeällä äänellä, mutta niin pidättävin katsein, että niiden olisi pitänyt leijonaakin hillitä. Mutta tässä meni kaikki turhaan.
"Vai niin! hän on liian hieno kajotakseen mihinkään, luulen ma. Muutoin on maailmassa sellaistakin, jota nimitetään sukkien parsimiseksi ja hutun keittämiseksi, ja jota pidetään hyvin soveliaana naistyönä. Miksi hän ei koeta hyödyksi olla?"
"Voi, tiedätkö, hän niin mielellään tahtoisi työtä, mutta hänen vanhempansa…" Kristina rouva siirrälti salaa paperiarkit vieläkin likemmä tuota julmistunutta tiikeriä. Tämä ei niihin katsahtanutkaan.
"Meidän kirjallisuutemmeko on velvollinen siitä kärsimään, että hänen vanhempansa ovat sikoja ja hän itse hanhi?"
Lehtori asettui seisomaan hajalle säärin sisarensa eteen ja vetosi hänen oikeudentuntoonsa.