"Niin, hänen hermostonsa on — kuinka sanoisinkaan? — niin, hiukan ärtynyt. Hän luulee itse, että ajatustyö olisi hyödyllistä."
"Vai niin, onko hän heikkohermoinenkin? Sitä vaan puuttui! Ja kaiken tuon siunatun heikkohermoisuutensa hän sitte aikoo purkaa kirjallisuuteemme? Mutta se on — kaikella kunnioituksella sanoen — valhe, jos vaan haukkumiset häneen pystyvät. Annahan vaan saan hänet käsiini, niin kyllä minä hänelle totuuden sanon, sanon sen sillä lailla, ett'eivät hänen herttaiset pikku hermonsa koskaan ole moista kuulleet. Heikkohermoinen? Seitsentoistavuotias tyttö. Hyi saakeli!"
Hän meni ja sylkäs; sylkiastiaan.
"Mutta, Hampus, minä oikein häpeän sinun tähtesi." — Se oli tosiaankin totta, tällä kertaa, mutta hän oli kuullut sen niin monesti muulloin, jolloin se ei ollut niin puustavin mukaan tarkoitettu.
"Niin, vähemmästäkin voi hulluksi tulla", jatkoi hän; "siinä on yksi hermoineen, ja siinä on toinen, ja kaikki paneutuvat ne sitte ulvomaan ihmisten korvat lumeesen. Siten ne sanovat maailman asemilleen vääntävänsä. Minä tahtoisin heidät asemilleen vääntää, ja sillä tavalla, että kyllä muistaisivat."
"Mitä tähän tyttöön tulee, niin hän juuri tahtoisi saada opetusta sinulta, ja sinä mainioine opetustapoinesi…"
"Opetusta?" huudahti Hampus ja syöksähti ylös, ikäänkuin hän olisi käärmeenpesään polaissut.
"Niin, ruotsinkielessä", kuului varsin tyyni vastaus.
"Ei, siihen kauppaan tässä ei ruveta! Juoskoon ja koivetkoon niin kauas, kuin tietä…"
Lehtori vaikeni äkisti. Sisemmän huoneen ovesta tuli masentunut olento, nyyhkien ja nenäliina silmillä. Lehtori hämmästyi ja oli hiljaa kuin hiiri. Olento seisoi ja nojautui ovea vasten; hienona, haprakkana ja kauniina kuin oikea posliini.