Vieras oli avannut oven niin varovasti, kuin olisi huone ollut täynnä pikku porsaita, jotka joka hetki olisivat valmiit ulos livahtamaan — ja konttoristin kehoittaessa hyppäsi tulokas sisään niin ketterästi, kuin olisi hän karttanut potkua ulkoa päin. Hän sulki oven jälkeensä niin kiiruusti, ett'ei pieninkään hiiri olisi voinut päästä läpi. Sitten seisoi hän hetken paikallaan, katseli ympärilleen ja hipasi kädellään päälakeaan, joka oli jokseenkin kalju.
Toisessa kädessään hänellä oli pehmeä huopahattu. Hän oli puettu vanhaan ympyriäiseksi leikattuun viittaan, joka italialaiseen tai espanjalaiseen tapaan oli heitetty vartalon ympäri ja yli olkapään.
Hänen ikänsä suhteen ei ulkomuodosta voinut mitään päättää tahi ainakin sai arvaella sekä sinne että tänne, sillä noissa kasvoissa oli jotain, joka ei koskaan ollut nuorta eikä koskaan voinut vanheta, jotain vilkasta, valpasta, uteliasta ja viatonta kuni lapsen kasvoissa. Otsa oli leveä ja korkea, tasainen ja kiiltävä, kuin olisi sitä rasvalla hierottu. Pieni hiustukku kasvoi päälaella, keskellä kiiltävää paljautta. Muutamia harvoja partakarvoja oli leukaa peittämässä ja ujoudesta vinoksi venynyt hymyily paljasti rivin tasaisia vahankeltaisia hampaita.
"Sallitaanko?" sanoi hän kummallisella sekamurteellaan ja sivautti hattuaan toiseen huoneesen päin.
"Tehkää hyvin", vastasi konttoristi kastaen kynänsä vielä kerran ja kiinnitti vakavana katseensa tyhjään paperiarkkiin, joka oli hänen edessään. — Hän oli nuori mies, pystytukkainen ja muljosilmäinen, hiukset olivat vaaleanharmaat väriltään ja silmät muistuttivat linnunsilmiä, suu oli sinertävä ja näytti valmiilta salaa irvistelemään kaikelle, mikä oli ulkopuolella noiden pienten numeroarvojen jokapäiväistä näköpiiriä. Hän istua kyyrötti pulpetin takana ja myhäili sillä aikaa, kun tuo kummallinen olento kulki huoneen läpi, ja hän heitti kieron silmäyksen ovesta voidakseen nähdä, kuinka esimies ottaisi vastaan tuommoista.
"Hyvää päivää, Keippel", sanoi kamreeri, ja ojensi kapean, luisen kätensä sisääntulijaa kohden. Esimiehen kasvoja ei nuori konttoristi voinut nähdä, mutta ääni kuului ystävälliseltä.
Muukalaisen kiiltävä naama kirkastui ja siinä kuvastui jotain koiran kysyväisestä älykkäisyydestä, kun hän katseli ystäväänsä, tilimiestä.
"Häiritsenkö sinua?" sanoi hän, luiskahtaen "sinä" sanan yli niin keveästi kuin mahdollista, jonkinmoisella kunnioittavalla varovaisuudella.
"Et vähintäkään. Käy istumaan tuonne sohvaan." Isäntä osoitti kädellään vanhaa nahkalla päällystettyä huonekalua vastakkaisella seinällä, melkein hänen selkänsä takana. Ja vieras seurasi neuvoa, heitti espanjalaisen viittansa sohvan käsinojalle, pani hattunsa päälle ja istuutui itse kulmaan niiden viereen, hykertäen pieniä harmaanruskeita käsiään niin sanomattoman tyytyväisen ja nauttivaisen näköisenä.
"Täällä on lämmin ja hyvä", sanoi hän.