Näiden sanojen aikana oli saapunut vielä pari vanhaa invaliidia; ja konttorikoneisto pääsi liikkeeseen. Kamreeri laski ja maksoi, konttoristi kirjoitti ja vanhat ruutiukot ottivat jokainen summansa, kiittivät sotilasomaisella arvokkaisuudella ja menivät tiehensä katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vastatulleet istuivat tuoleilla ympäri seiniä, jäykkinä ja liikahtamatta, tuijottaen suoraan eteensä ja odottaen vuoroansa.
Ei kukaan uskaltanut mennä nahkasohvaan istumaan, jossa tuo kummallinen vekkuli istui yksin ja nautti. Hänen silmänsä seurasivat ahnaalla tarkkaavaisuudella noita enemmän tai vähemmän raajarikkoisia ukkoja ja ajatuksissaan piirusti hän heidän kuvansa joka ikisen. Ne olivat niin soveliaita kuvattaviksi. Ja mitä enemmän laastaroituja, vinoja ja rujoja he olivat, sitä enemmän kiihtyi Keippelin ihastus.
Hän istui siinä koko ajan hiljaa kuin hiiri, ja nautti. Ja kun senpäiväinen maksuaika oli loppunut ja kirjat olivat päätettävät, ei hän voinut kauemmin hillitä ihastustaan. Hän nousi paikaltaan, tuli pulpetin luo pienin, varovaisin askelin ja seisahtui, nojaten sen toiseen kulmaan.
"Kuuleppas — mikä joukko! Kaikkein oivallisimmat lajiansa. Saan todellakin kiittää sinua paljon, niin, saanpa toden perästä."
"Oh, ei mitään kiittämistä", hymyili kamreeri suopeasti.
"Kyllä! On kauan siitä, kuin olen nähnyt jotain niin — niin todellakin sopivaa kuvattavaksi!"
"Vai niin,"
"Niin. Sellaiset ukot! Sellaiset ukot! Näitkö sen, jolla ei ollut jalkoja ja jota toisten täytyi auttaa?"
"Näin."
"Niin. Ne vasta ovat ihmisiä! — Mutta nyt kai minun pitää lähteä?"