"Eikö se sitte ole minkään arvoista, että me niin pitkän ajan päästä taas näemme toisemme, että vihdoinkin olemme saaneet häiritsemättä puhua, vihdoinkin saamme olla aivan kahden, aivan vapaat — me kaksi, ilman mitään häiritsemistä ulkoapäin? Eikö se ole mitään, että on näin kauan ikävöinyt ja niin kiihkeästi, ja että sitte vihdoinkin — —"
Hän pysähtyi. Taas oli tytön kasvoissa jotain, joka jäähdytti häntä, synnyttäen hänessä omituisen pistävän vastenmielisyyden tunteen. Tyttö istui ja katsoi alaspäin. Hänestä tuntui, että hän istui ja odotti varsinaista kosintaa — kylmänä ja teeskentelevänä vielä odottaen jonkinmoista velkasitoumusta häneltä. Niin pian kun hän olisi sanonut tuon sitovan sanan, olisi tyttö muuttunut, kuni taikasauvan kosketuksesta, mutta ei ennen. Sillä hän oli liian hyvin kasvatettu antaakseen sanaakaan, silmäystäkään, ilman täydellistä vakuutta. Taas oli mies näkevinään kuvan heidän tulevasta avioliitostaan. Hän, vaimona, tulisi aina olemaan vastaanottava, passiivinen. Tyynesti — ja kuten oikeudenmukaista omaisuuttaan — ottaisi hän vastaan hänen työnsä, hänen huolenpitonsa, hänen lämpimimmät tunteensa, koko hänen pyrintönsä. Ja mitä hän vastalahjaksi antaisi? Laimean rakkautensa, jota aina olisi rajoittamassa se, mikä "on tapana". Heidän välillään ei olisi mitään heille omituista, mitään vapaata — ainoastaan tuo kulunut jokapäiväisyys. Ei! Hän ei olisi sanova sitä sanaa, jota hän odotti.
"Anna", hän sanoi päättävästi ja nousi seisaalleen, "nyt sinun on valitseminen joko se, mikä on ulkopuolella sinua, tai se, joka kuuluu omaan olentoosi. Minun ei sovi jäädä tänne, siksi menen. Niinhän sinä tahdot? Eikö ole mitään enempää, jota tahtoisit sanoa ennenkuin erotaan, kuin se, mikä nyt on sanottu?"
Tytön katse pysyi maahan luotuna, ja puna nousi hitaasti hänen poskilleen. Mies oli puhunut niin omituisella äänellä, ja sitte oli tuo pieni sinä, joka ei perustunut molemminpuoliseen sopimukseen. Tytön suonet tykkivät hurjimmalla vauhdilla, samalla kuin mitä turhanpäiväisimmät varovaisuuden ajatukset kiitivät hänen aivojensa läpi. Saattoiko tätä pitää kosintana? Olikohan liian pitkälle mentyä, jos hänkin puolestaan sinuttelisi? jokohan hän sillä liian selvästi tunteensa näyttäisi?
Mies naurahti, kovasti ja katkerasti. "Olkoon vaali eduksenne", sanoi hän, "minä lähden vaihtamaan paikkaa jonkun kolmannessa luokassa matkustavan naishenkilön kanssa, niin että voitte toivoa häneltä todistusta siitä, ett'ette ole käyttäytynyt millään lailla sopimattomasti."
Hän kumarsi poislähteäkseen, ja tyttö tunsi veren sydämmeensä syöksähtävän, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Salaman kirkkaudella selvisi hänelle, että tämä oli koetus, jossa hänen täytyi kestää taikka sortua — että tämä oli eroaminen, ja ainiaaksi. Tätä ajatellessa tuntui hänestä, kuin maailma olisi murskaksi mennyt hänen jalkojensa alla.
"Birger!"
Miten kiihkeän hellältä kuuluikaan tuo epävarma, tukahdutettu huudahdus! Mies kääntyi ovella. Tyttö oli noussut seisoalleen, silmät suurina ja tuijottavina, ja koko hänen ruumiinsa ja sielunsa näytti yhtyneen tuohon ainoaan katseeseen; kaikki, mikä oli ollut sidottuna, virtasi vapautettuna ja lämpimänä häntä vastaan.
Mies seisoi aivan hiljaa. Ainoastaan hänen kasvojensa ilme muuttui, loisti äärettömästä helpoituksesta, säteili sisällisestä valosta — tuosta entisestä luottavaisesta rakkaudesta. Siis oli tytön persoonallisuus ollut kyllin vahva murtautumaan luonnottomuuden ja teeskentelyn läpi, siis oli se tullut, jota hän oli uneksinut — ilman sanoitta!
Tyttö astui häntä kohden hänen vielä hiljaa seisoessaan, ja kun hän oli tullut häntä aivan lähelle, nosti hän kätensä tuolla pehmeällä, veltolla tavalla, jota hän niin rakasti; ja hän laski ne hänen olkapäilleen.