"Tahdotko antaa minulle anteeksi?" Se oli kaikki, mitä hän sanoi. Ja mies ei vastannut. Hän otti tytön molemmat kädet, nosti ne olkapäiltään ja pani ne vastakkain, hän puristi ne omien käsiensä väliin, ikäänkuin olisi tahtonut puristaa ne vallan olemattomiksi; ja kääntämättä rakastunutta katsettaan hänen katseestaan, nosti hän nuo kädet huulilleen ja suuteli niitä juuri niin, kuin hän aina oli toivonut.
1885.
Kolme.
Tuolla ulkona vinkui tuuli nurkissa, tuprahutti silloin tällöin lunta ylös ja löi sitä ruutua vasten niin, että kurahti kuten heittäessä pieniä kiviä tahi hiekkaa.
Turvevasussa istui Lalla, vanha katekismo polvillaan, mutta hän ei lukenut, istui vaan ja tuijotti hiilokseen, joka kyti suuren perunapadan alla, silloin tällöin työnnältäen sinertävän liekin, joka pehmeänä ja herkkänä kierteli mustissa turpeissa. Niukka oli valo, mikä lähti varjoksettomasta seinälampusta, jonka liian korkealle väännetystä sydämmestä lakkaamatta kohosi kiemurteleva savujuova ylös lakea kohti, mutta etäämpänä varjossa liikkui punaisia heijastuksia kirkkaiksi hangatuissa kupariastioissa.
Lalla oli noin kymmenvuotinen pentu, laiharuumiinen, — pelkkää luuta ja nahkaa.
Hänellä oli kesakoita naamassa, suuri suu ja posket kuopalla. Kasvot olivat vakavat, näytti siltä, kuin ne eivät koskaan voisi nauraa, vanhat ämmänkasvot, jotka tekivät hänet vaihdokkaan näköiseksi. Kaikki tässä liian väleen kasvaneessa olennossa oli rumaa, paitsi pari läpikuultavan harmaata silmää suurine terineen ja mustat kulmakarvat, jotka näyttivät niin oudoilta, kuin olisivat ne olleet hiilellä vedetyt. Mikä nämä peikonkasvot teki vielä kummemman näköisiksi, oli suorrukkeinen tuhkanharmaa tukka, joka ainoastaan latvoissaan oli hiukan kellertävä, ja joka oli epätasaista ja lyhyttä, kuin vanhan mummon, ja sidottu niskaan pieneksi palmikoksi mustalla villalanganpätkällä.
Lalla oli niitä, joiden syntymisen voisi lukea "kovan onnen kohtauksiin", ja hänestä oli aina tuntunut siltä, kuin hänellä ei olisi ollut oikeutta olla olemassa maailmassa. Hän tiesi, että hän aina oli tiellä, mutta hän koetti sovittaa sen sillä, että oli hiljaa ja ääneti eikä koskaan mitään melua pitänyt.
Leikkitovereja hänellä ei ollut ketään siinä pihassa, työtä hänellä myöskään ei ollut mitään, hän kun oli vielä niin pieni. Ja kouluun oli liian pitkä matka. Mutta piiat opettivat häntä lukemaan piplianhistoriaa ja katekismoa. Muuten hän sai lukea, mitä vaan tahtoi: sanomalehdenpalasia, joita hän löysi, tahi lauluja ja tarinoita, joita palvelusväki toi mukanaan toripäiviltä. Ja kun sadut olivat lopussa, sepitteli hän ne uudestaan omassa päässään; se saattoi tapahtua niin hiljaa, siitä ei kenellekään ihmiselle ollut haittaa.
Siinä hän nyt istui katekismo polvillaan, heilutellen kapeita sääriään, kuluneet puutallukat jalassa, ja katsoa tuijotti tuleen tahi mustaan seinään perunapadan taa. Siitä padasta saattoi, samoin kuin höyrykin, nousta mitä kauniin prinssessa, ja sillä saattoi olla sauva kädessä, jolla se löisi kolmasti tuohon mustaan takanaan olevaan seinään, ja seinä avautuisi, ja siellä sisällä olisi suuri linna valoisine saleineen, ja Lalla näkisi, kuinka siellä sisällä hohtaisi hopeat ja sametit ja kallisarvoiset kynttilät, ja prinssessa saattoi ottaa häntä kädestä, ja he astuisivat linnaan, ja musta seinä sulkeutuisi heidän jälkeensä, ja — — —