Hän seisoi siinä kuitenkin niin kivettyneen vakavana kaikessa ilossaan. Sillä tämä oli niin uskomatonta. Hän oli niin hätäisen iloinen. Tämä oli liikaa. Se ei ikinä voinut päättyä hyvin. — — — Oi! Mutta jos se voisi! — — — Jos hän voisi saada sen pitää!
Tavallisella juhlallisuudellaan ojensi hän etusormensa ja silitti koetellen oravan otsaa, pystykorvien keskiväliltä.
Kurre kirkasi vihaisesti heikolla pienellä äänellään ja siirtyi nopeasti syrjään, närkästyneenä sellaisesta tunkeilevaisuudesta. Hän oli saanut pähkinäkuoren keskeltä halki, viskannut sen pois, ja syödä mutusteli nyt sydäntä, pyöritellen sitä aika lailla, kuin olisi hän oikea pikku sorvaustaituri.
Lalla oli tuntenut, että se oli hieno, — hienompi kuin hienoin silkki.
Ja lämmin.
Miltähän tuntuisi silittää sen selkää. Hän pisti hitaasti kätensä pyttyyn ja koetti suorittaa tuon tempun. Mutta Kurre käännähti vielä, yhtä nopeasti kuin ensi kerrallakin, ja kieltäytyi närkästyneellä pienellä huudahduksella kaikesta tuollaisesta tuttavallisuudesta.
Kuinka kevyt ja ketterä se oli! Voi kun saisi ottaa sen syliinsä ja silittää sitä!
Lalla pisti vielä kerran alas kätensä ja tarttui sen koko pikku olentoon. Mutta vaikka se oli pieni, tiesi se kuitenkin olla isäntä talossaan, kumartui ja puri tyttöä sormeen, ja tyttö veti häpeissään kätensä pois, ikäänkuin hän olisi saanut ansaitun ojennuksen. Siitä ei tarvinnut olla puhettakaan, kumpi heistä kahdesta tulisi ottamaan isäntävallan.
Lalla tyytyi nyt katselemaan, ja tämän Kurre suvaitsi sallia, alkoi vielä kerran etsiskellä pähkinäkuorten seasta, mutta ei löytynyt mitään. Hän katsahti ylös emäntäänsä, hiukan vaativaisesti, mutta kun tyttö ei yrittänytkään mitään hänelle antamaan, pudisteli hän itseään, niin että kaikki pähkinänkuoret lensivät syrjään, kyyristäytyi aivan kerälle, veti häntänsä korvien yli ja alkoi laittautua maata.
Lalla ei ollut koskaan itsestään ketään suudellut, ei koskaan muita kuin kissanpoikia. Mutta tuota oravaa häntä halutti suudella, — halutti niin hirveästi! Ei se kuitenkaan koskaan tulisi sitä sallimaan. Sen hän kyllä tiesi. Siksi hän vaan seisoi ja katseli.
Kurre makasi — makasi niin makeasti. Aivanhan tuosta saattoi hulluksi tulla, niin herttainen hän oli.