Niilo hieralti Lallan liinanharmaata päätä ja niin oli kaupat tehty.
Lallalla oli orava. Orava, joka oli aivan hänen omansa.
Pieni vekkuli oli sidottu rievulla pytyn toiseen korvaan, kuten kahlekoira, niin että voi liikkua vapaasti säilytyspaikassaan. Ja hän näkyi siinä olevan kuin kotonaan. Hän nosti turpansa pystyyn vähän liian uteliaasti ja liikutteli turpakarvojaan. Sitten hän alkoi ujostelematta kuopustella pytyn pohjaa, heiskaroiden tyhjien pähkinänkuorien seassa, kunnes löysi täyden pähkinän; kopeana istuutui hän sitä pyörittelemään ja tarkastelemaan sitä kaikilta puolin. Kun se oli tehty, ryhtyi hän työhön ja alkoi nakertaa koloa.
Ja Kurren nakerrellessa kertoi Niilo, kuinka hän oli löytänyt tuon pikku junkkarin, saanut hänet kiinni ja majoittanut hänet pyttyyn.
"Vinnillä on rikkinäinen lintuhäkki; siinähän voit sitä pitää."
"Kiitoksia", kuiskasi tyttö.
"Berta, lähdetkö lyhtyä näyttämään, niin voimme mennä heti sitä noutamaan", sanoi Niilo.
Ja Berta oli hyvin valmis lähtemään.
Kun he olivat menneet, kapusi Lalla kyynäspäilleen pöydälle, kurotti kaulaansa ja katseli vielä tarkemmin omaisuuttaan. Hän tuskin uskalsi uskoa, että tämä oikein elävä pikku olento oli hänen, aivan hänen omansa.
Tämä oli enemmän kuin sadut, sillä saduissa ei ollut koskaan mitään todellista, ja tätä hän voi aivan käsin koskettaa. Kuinka se mahtoi olla hieno ja sileä. Vielä hienompi kuin kissanpojat. Ja sitte se oli hänen.
Ei kukaan sitä hukuttaisi. Kissanpoikia hukutetaan, mutta ei oravia.