Tuo hieno pieni pää, leveä otsa ja sametinsileä turpa. Nuo suuret silmät, mustat kuin katajan-marjat ja kiiltävämmät niitä — suuret ja kiiltävät — ja tuo tuuhea häntä, pehmeämpi kuin kaikkein pitkäkarvaisimman koiran; ja nuo pienet korvat, joihin tupsut eivät vielä olleet kasvaneet.
Hänen ristiin liittyneet kätensä puristuivat kovasti toisiaan vasten.
Jos se olisi hänen! Jos! — — —
Hän tiesi — hän tunsi ikäänkuin vaistomaisesti — että tämä oli orava. Mutta se ei ollut noin vaan orava ylipäätään. Sillä jos se oli hänen — — — niin, jos se oli hänen — — —
"Kurre", sanoi hän pehmoisesti. Hän tiesi, että se ei voinut olla nimeltään muu kuin Kurre.
Kurre! Hänen Kurrensa!
Sillä oli mitä herttaisimmat nikamaiset pienet kädet, koukkusormiset kuin vanhan ämmän. Hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä ja hypätä kohoksi ja huutaa ihastuksesta. Mutta hän seisoi hiljaa ja katsoi vaan, jäykin silmin, joita peitti kiiltävä kyynelverho, ja punoittavin poskin, joihin kaikki tunteet näyttivät lämpönsä ajavan.
"Tahdotko sinä sen?" sanoi Niilo.
Lalla ei vastannut, hän ei kyennyt kiittämään, mutta hän katsoi ylös noihin tuulen punaisiksi pieksämiin kasvoihin, jotka hymyilivät hänelle. Ja Niilo ymmärsi.
Berta seisoi maitopyttyjensä luona ja myhäili.