Hän sujuttautui ylös turvevasusta, mutta jäi seisomaan lieden ääreen.
Berta oli alkanut siivilöidä maitoa. Niilo meni pitkän kyökinpöydän luo ja asetti pytyn sinne.
"No — etkö tahdo tulla katsomaan?"
Lalla viskasi katekismon turvekopsaan ja tuli pöydän luo.
"Ei, arvaahan ensin!"
Niilo piti molemmilla käsillään kiinni esiliinaa, joka kupsahteli ylös ja alas mitä kummallisimmalla tavalla.
"En voi," vastasi kuiskaava ääni, joka värähteli mielenliikutuksesta. Mustavarjoiset silmät kyyneltyivät, kyyneltyivät odotuksesta, ilosta — pelosta, että hänestä kenties pilkkaa tehtiin.
Renki katsoi alas noihin juhlallisiin kasvoihin sydämmellisesti hymyillen. Hän oli nauttinut kyllikseen tuosta sieluntaistelusta ja päästi esiliinan pytystä.
Lalla ei tiennyt, mitä hän teki, mutta hän pani kätensä ristiin, kuten ruokalukua lukiessa.
Pytyn pohjassa istui olento, jonka näkeminen täytti tämän yksinäisen pikku sydämmen sanomattomimmalla hellyydellä ja ilolla. Hän seisoi yhä kädet ristissä ja katsoi vaan. Ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan sellaista! Se oli niin ihmeellistä, ett'ei hän koskaan ollut moista mielessäänkään kuvaillut.