Oikeastaan Lalla pelkäsi iso-isää. Se oli niin kookas ja harteva, ja tuntui, kuin pieni talo olisi käyskennellyt tuvassa, kun hän sisään tuli. Ja sitte hän niin usein siveli leukaansa, ja se oli täynnä lyhyttä harmaata parransänkeä, joka kahisi, kun hän sitä pyyhälteli, ja Lallan karmi sisua aina sitä kuullessaan. Ja sitte sirahteli häneltä aina tupakanmehua suupielistä, ja kun hän puhui, kuului aina siltä, kuin hän sylkäisisi heti, ja sitä Lalla pelkäsi.
Niin — ja sitte hän pelkäsi, että iso-isä ottaisi hänet polvelleen, sillä ukko haisi väkevältä. Ja sitte oli ukolla pitkävillainen lammasnahkaturkki, harmaalla saralla päällystetty, ja se haisi kuin koira märällä säällä. Ja sitte hävetti häntä se, että ukko niin usein meni kaappiinsa ja joi eräästä pullosta, sillä sille ihmiset nauroivat. Ja sitte häntä hävetti se, että ukko illoin oli niin punainen poskiltaan ja pakisi niin paljon.
Mutta muutoin oli iso-isä kiltti. Ja välistä — varsinkin kun isäntä ja emäntä olivat poissa — saattoi hän kertoa hauskoja tarinoita "Harmaasta kilistä" tahi "Rikkaasta Pekasta ja köyhästä Pekasta". Ja välistä lauloi hän myös lauluja, — kauniita lauluja, niinkuin "Immyt ihanainen hän aamukirkkoon käy" ja muuta semmoista; mutta silloin Lallaa hävetti myös. Sillä ääni kuului vallan särkyneeltä, eikä laulu yhtään tuntunut sujuvan, ja Lalla istui kuin neuloilla, peläten, että ukko huomaisi, kuinka kurjalta tuo hänestä kuului.
Mutta laulut hän oppi.
Oli ainoastaan yksi, jota hän mielellään kuuli iso-isän laulavan, ja se alkoi:
"Neljä hiirtä tanssissa käy,
Ja koko maailma häilyy." —
Sitä hän saattoi kuunnella vaikka kuinka usein. Hänestä oli hauskaa kuulla laulettavan noista hiiristä, ja se kuului niin surumieliseltä ja kauniilta, että silloin hän aina tahtoi polvella istua, ja hänen tietämättään miksi, alkoivat kyyneleet tippua ja hän kätki kasvonsa sadesäähajuiseen sarkaturkkiin ja istui aivan hiljaa.
Kaiken tämän osasi Lalla nyt ulkoa, niin pieni kuin hän olikin. Hän tiesi tarkalleen, kuinka iso-isä puhuisi, kun hänen poskensa tulivat punaisiksi, ja hän tiesi, minkä näköinen hän olisi huomenna, kun hän laihana ja viluisena tuli aamiaispöytään syömään silliä ja perunoita kohmettunein käsin, kuten nyt.
Mutta Kurre, se oli jotain toisenlaista kuin kaikki muu. Se oli jotain, josta saattoi olla oikein iloinen, ja joka ei hävettänyt, kuten iso-isän laulutaito.
Kurre oli väsynyt tanssintaansa, kiipesi häkin kylkeä pitkin ja tonki turvallaan ylisidottua esiliinaa päästäkseen ulos. Hänen mielestään piti siellä olla joku heikko kohta. Ja sellainen siellä olikin, sillä vaate näkyi jo toiselta puolelta alkavan irtautua.