Lallan sydän hyppäsi kurkkuun. Ei kukaan voinut arvata niitä onnettomuuksia, jotka tapahtuisivat, jos tuo rakas hirviö pääsisi irti. Hän oli jo huomannut, että Kurre ei ollut niitä, joita helposti saa järkeensä.
Vihdoinkin noustiin pöydästä, rengit ottivat lakkinsa ja piiat raivasivat pöytää.
"Niilo", kuiskasi Lalla oven luona, painaen vasemmalla kädellään alas
Kurren pientä vastahakoista päätä, "se tunkeutuu minulta ulos."'
"Siihen on laudanpää lyötävä", vastasi Niilo.
"Voi, tee se! Tee se!" kuiskasi Lalla taas, niin hartaasti kuin olisi hän rukoillut henkensä puolesta.
"Minulla ei ole aikaa, ennenkuin päivällisaikaan. Mutta sano iso-isälle."
Iso-isälle! Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan!
Kaikki olivat nyt lähteneet tuvasta, ja iso-isä oli myös mennyt kamariinsa.
Kurren oli onnistunut saada niin suuri reikä, että hänen päänsä oli melkein ulkona. Lalla painoi sen taas takaisin, tukki reiän niin hyvin kuin voi ja juoksi sitte iso-isän luo, joka oli valmis auttamaan ja heti meni pihalle etsimään laudanpäätä.
Lalla kiiruhti jälleen sisään, mutta jo oli onnettomuus tapahtunut. "Äiti" seisoi yksin keskellä lattiaa, huiskien käsillään ja päästäen kovia huutoja. Lalla näki heti kauhistuen, mikä oli hätänä. Kurre oli tunkeutunut ulos ja tanssi nyt kuin mikähän pikku pirulainen emännän selässä, ilkkuen kurkistellen hänen kasvoihinsa milloin toiselta milloin toiselta puolen, kutkuttaen häntä kuin vimmattu tällä rytmillisellä sotatanssillaan. Hän osoitti mitä pirullisinta mieletöntä iloa, nosti korvansa jäykkinä pystyyn, tuijotti suurilla silmillään ja antoi jalkojensa käydä kuin rumpupalikat.