"Kurre! Kurre!" huusi Lalla, mutta siitä se ei ollut millänsäkään.
Silloin syöksi tyttö esiin ja kouristi sitä keskeltä ruumista. Orava huusi ja puri häntä, — aivan luuhun saakka, niin hänestä tuntui — ja veri vuoti sormesta, mutta hän piti sitä vaan kiinni. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että emäntä voisi lyödä sen kuolijaaksi.
Emäntä oli vaipunut penkille ja istui siinä läähättäen.
"Minä — — puh — — minä, joka niin hiiriä pelkään! — — Puh, puh — — ennen ottaisin kolme rottaa päälleni tanssimaan, kuin tuon pienen heittiön. Jos se vaan vielä kerran pääsee irti, niin annan minä Pajaksen ottaa sen. Sen sinä tiedät."
Pajas, se oli talon koira.
Lalla seisoi ja pisti Kurren takaisin häkkiin, huolimatta hänen vastustelemisistaan, ja sitte hän taas sitoi esiliinan reijän yli, vilkaisten epäilevästi, vanhan naisen tavoin, emäntään päin, oliko tällä mitä pahaa mielessä.
"Ja jos vaan annat sen olla hetkenkään enää tuvassa, niin annan minä renkien kulettaa sen takaisin metsään, niin saat sitte käydä sen sieltä hakemassa, jos voit."
Lalla tunsi jähmettynyttä epätoivoa mielettömässä sydämmessään. Hänestä tuntui, että hän voisi vaeltaa ympäri maailman Kurren kanssa, jos niikseen tulisi, — mutta kadottaa hänet? Ei ikinä!
Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta otti häkin syliinsä ja lähti mennä retustamaan sen kanssa, niin että selkä aivan näytti katkeavan. Siten tuli hän pihalle; kauemmaksi hän ei ensi ponnistuksella jaksanut. Siellä istuutui hän seinän viereen, asetti häkin viereensä ja itki. Mutta hän tunsi itsensä niin hyljätyksi, että tuskin kyyneleitäkään lähti, nyyhkytyksiä vaan.
"Voi minun päiviäni! Mikä nyt on hätänä?" sanoi iso-isä, joka tuli laudanpäineen ja nauloineen.