Minä olin ensiksi tulleita, mutta kun siellä rouvamme luona jo oli ihmisiä, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hänen vastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka ikkuna, jonka koristeena oli kaksi riviä ruukkukasveja, korkeita ja reheviä, sillä eukko oli aimo kukkienviljelijä.
Huone oli pitkä ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellä seinällä ja toisella vanhanaikuinen sohva. Vähitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan; outoja he olivat täällä, sen näki heidän epäröivistä katseistaan, kun he hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon. Jokainen istuutui odottamaan vuoroansa. Köyhiä raukkoja ne näkyivät kaikki olevan, niin että maaseutulainen näytti koko mahtavalta tässä seurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, että nautin siitä.
Eräs maalaisukko tuli liikaten pöhöttyneellä jalallaan, ja vanhanpuoleinen apumuija sormi siteessä, ja sitte eräs renki, ja sitte poika ja sitte vielä vanha ämmä, käsivarrellaan kori, josta hän ei näkynyt voivan luopua. Ja kaikki he istuivat pitkin seiniä anovaisen ja alakuloisen näköisinä.
Sitte, hetken perästä, tuli keski-ikäinen mies. Hän ei ollut noiden toisten näköinen. Vahva, leveäharteinen työmies, siististi ja huolellisesti puettu. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi hyvää toimeentuloa. Hän tervehti, astui sitte yli lattian ja istuutui sohvaan minua vastapäätä. Rehellisiltä näyttivät hänen kasvonsa ja lujuutta ne myös ilmaisivat. Mutta näkyi, että hän tuskaa tunsi. Kasvot olivat kalpeat, ankarat. Harvoin olen nähnyt sen selvempää tahdonvoiman ja itsensähillitsemisen ilmettä. Yhä uudestaan katsahdin noihin kylmiin kasvoihin, joissa näkyi sinervä parransänki. Tuossa miehessä näytti luonnetta olevan. Sitte ovi taaskin avautui. Sisääntulija oli aivan nuori tyttö, päällään muuttunut leninki ja ohut pieni saali. Käsivarttaan hän siteessä kantoi. Mahtoi olla kuusitoistavuotias, iho oli sileä ja kasvot soikeamuotoiset. Hän tervehti, istuutui sitte työmiehen viereen sohvaan ja katseli ympärilleen läsnäolijoihin, ikäänkuin säälimistä pyytäen, heiluttaen samalla kipeätä kättään toisella, ikään kuin tuo kipeä käsi olisi ollut vaikeroiva lapsi.
Mutta itsekullakin näkyi olevan kylläksi omasta vaivastaan.
Tuska veti tytön otsalle hienoja ryppyjä, hän katseli taas ympärilleen puoleksi arkana ja puoleksi halukkaana tuttavuutta tekemään. Ujolta hän ei suinkaan näyttänyt, mutta sitä vaan näytti pelkäävän, ett'eivät kenties hänestä välittäisi.
"Koskee niin käteeni", sanoi hän hiljaa, ikäänkuin ilmaan vaan, niin että ken tahtoi, se sai tarttua hänen sanoihinsa ja siitä puhelun alkaa.
Minun säälivä katseeni oli hänelle ainoa vastaukseni. Toiset eivät näyttäneet kuulevan eikä näkevän. Hän istui hetkisen ääneti, hermostuneena, levottomana. Tuo kaupunkilaislapsi ei ollut niitä, jotka ovat tottuneet vaiti olemaan.
"Oletteko loukannut kätenne?" lausui hän yht'äkkiä työmiehen puoleen kääntyen.
"Olen."