"Se venhe ei kestä", sanoi vihdoin yksi heistä, ottaen piippunysän suustaan ja syläisten kauas.
"Eikö kestä? Kyllä minä vastaan siitä, että se kestää", vastasi isäni, samalla kun hän nousi venheeseen ja tarttui airoihin. Koira ja minä kömmimme perästä.
Se kalastaja, joka oli puhunut, seisoi ja katsoi meidän jälkeemme, hajalla säärin ja kädet lanteilla.
"Pohjaan te menette", huusi hän, kun olimme soutaneet muutamia veneen pituuksia.
"Vai niin?" vastasi isäni nauraen, "sittehän voit saada sen ansion, että ongit meidät sieltä."
Ja hän sousi vaan edelleen.
Olen todellakin pahoillani, että minä tämän lupaavan alun jälkeen en voi sanoa meillä olleen vaaroja tai seikkailuja, joita minä melkein olin odottanut. Mutta totuus täytyy tunnustaa, niin surkea kuin se saattaa ollakin — kaikki kävi onnellisesti.
"Miksi ne sanoivat, että vene menisi rikki?" kysyin minä vihdoin, kun näin, ett'ei mitään tapahtunut.
"Oh, ne tahtoivat vaan peijata meitä ja luulivat, että me soudattaisimme itsemme heidän veneissään", vastasi isäni hymyillen.
Peijaamista? Niin, se oli kauhean proosallista, mutta totta se oli. Ei voi esiintyä matkustavaisena pienessä kalastuspaikassakaan kohtaamatta tuota sanaa, taikka mikä pahempi on: itse asiaa.