Matkamme päämääränä oli eräs jaala, joka oli ankkurissa kaukana merellä. Mutta kun isäni oli aimo soutaja ja venhe näytti olevan hyvä, jouduimme pian sinne. Laskutikkaat ulottuivat alas vedenpintaan, ja nuori matruusi seista retkotti laivanreunusta vasten, katsellen meitä ikävystyneellä välinpitämättömyydellä.
"Mitä lastia jaalassa on?" kysyi isäni.
"Ruista."
"Kotoisin?"
"Falsterbosta."
"Kuinka suuri laivue?"
"Neljä miestä."
"Herneitä ja läskiä päivälliseksi?"
"Niin, laskekaa tänne ja tulkaa maistelemaan", vastasi matruusi nauraen.
"Haluatko?" kysyi isäni, kääntyen puoleeni. Nopeasti kiiti aivojeni läpi muisto kaikista meriromaneista, jotka olin lukenut, Robinson Crusoe'sta Punaiseen merisissiin saakka, ja hengessä jo näin meidät suljettuina kajuuttaan ja täysin purjein kiitävän pitkin valtamerta tuon Falsterbolaisen laivurin kanssa — joka tietysti oli "kauhea" merirosvo. Se oli niin houkuttelevaa, että kylmä väre kulki pitkin selkääni, mutta samassa näin edessäni äitini huolestuneet ja hätääntyneet kasvot, jommoisina ne olin usein nähnyt. Yht'äkkiä tulin jalomieliseksi ja vastasin: "En".