"Niin paljon hyväksemme kuin mahdollista. Niin." — He pudistivat nauraen toistensa käsiä, kun Börje istui ja myhäili mustaan partaansa.
"Onpa kummallista, Pauli; sinä näytät mielestäni nuoremmalta nyt kuin viimeksi sinut nähdessäni," sanoi hän.
"Niin. Lienen ehkä tietämättäni saanut haltuuni jonkun Idunan omenan.[4] Ihmiset arvaavat kaksikymmentä, korkeintaan yksikolmatta. — Minä olen todellakin saanut lahjaksi tämän lapsellisen ulkomuodon."
Hän ummisti silmiänsä, niin että tuo kiiltävä juova tuli vielä kapeammaksi, ja kummallekin puolen suuta ilmautui kaksi neulan hienoista juovaa, — jotka naisessa olisivat merkinneet mennyttä nuoruutta.
"Äitisi lähetti terveisiä sulle, Börje. Minä menin heti hänen luoksensa, sillä en voinut tietää, missä sinä olit."
"Missä … missä sinun vaimosi on?" kysyi Börje.
"Hän kuoli kaksi vuotta sitten."
Syntyi surkuteltava hiljaisuus.
"Sinulla ei ole ollut tapana kirjoittaa kellekään tänne kotiin?"
"Ei äidin kuoltua."