"Etkö ole kirjoittanut ylioppilastovereillesi?"
"En kellekään. Ihminen saa niin erinlaisia pyrintöjä, joudutaan niin kauvaksi toisista. He eivät olisi ymmärtäneet minua enkä minä heitä."
"Miten sait päähäsi tulla minua katsomaan? Olemmehan mekin kaiketi joutuneet erillemme toisistamme?" sanoi Börje koettaen salata tyytyväisyyttä, joka paistoi hänen kasvoistaan; hän tahtoi näyttää vaatimattomalta.
"Sinun laitasi oli toinen. Meitä ei sido toisiimme sivistyksen yhteellisyys. Me olemme kasvaneet yhteen jo lapsuudessa. Me olemme painuneet toinen toisemme katoamattomimpaan muistiin. Ei kumpikaan meistä voi ajatella menneitä aikoja toista muistamatta. Sitäpaitse on juuri erinlaisuus meitä pakottanut yhteen; siinä ilmautuu täydellisentymisen laki, näetkös. Vaan kirjeiden kirjoittaminen ei olisi korvannut persoonallista tapaamista, sentähden en kirjoittanut. Vaan monta kertaa olen minä ollut ikävilläni, mutta sinulla ei luullakseni ole ollut koskaan semmoista." Hänen silmissään välkähti jotakin, joka niissä näkyi usein: kujeiluako vai hellyyttä, mahdotonta oli päättää kumpaako.
"Ikävöinytkö? En, en olekkaan. Mutta kyllä minä olen muistanut sinua."
"Et sinä voikkaan ikävöidä. Sinä olet aina tyytyväinen siihen, mitä sulla on. Ja minusta ei ole hyvää mikään muu, kuin se mitä minulla ei ole."
"Niin kai. Etkä sinä koskaan soimaa muita kuin itseäsi. Minä sanon sulle, Marianne, älä koskaan usko hänen olevan semmoisen kuin hän tuossa lavertelee olevansa."
"Olisipa pikemmin syytä sinulla koettaa istuttaa vaimoosi vähän luottamusta vanhaan ystävääsi, kuin tällä tavalla kylvää eripuraisuutta alusta alkaen. Hyvä rouva Olsson, vuovatkaa itsellenne vähän myötätuntoisuutta minua kohtaan, älkääkä huoliko siitä mitä Börje mahdollisesti näkee hyväksi puhua, sillä nyt — kun te valitettavasti olette tullut hänen vaimokseen — on minulle suorastaan mahdotonta pitää teitä vieraana. Minusta tuntuu kuin olisitte tullut osalliseksi meidän välistämme ja kuin minä voisin puhua teille yhtä hyvin en bon camarade[5] kuin hänellekin."
"Minä en ole ollenkaan vieras teille, ja taidanpa melkein sanoa tunteneeni teidät yhtä kauvan kuin Börjenkin, sillä meidän ensimmäiseen keskusteluumme otti hän aineen teistä."
Pauli räpäytti ruskeita silmiänsä, kuin olisi auringon valo niitä huikaissut.