"Niinkö hän teki! — Vanha Börje, sinä olet aina samanlainen … voitko sinä heti ajatella minua?"
Hän ojensi hänelle hienon, pitkänomaisen kätensä, jota Börje pudisti.
"Mitä äiti-eukko teki kun siellä kävit?" sanoi Börje tahtoen vaihtaa keskusteluainetta.
"Hän itki ja keitti kahvia. Ja sitten sain minä munia ja liikkiötä puoliseksi. Paikat hyppi ja kiliisi ja kolisi aivan kuin entisinä aikoina, ja ahmien hengitin minä taas sitä ilmaa, vaikka en minä voinut syödä paljoa liikkiöstä: maku muuttuu, näetkös. Vaan muuten oli kaikki kuten ennenkin, tuntui vaan tyhjältä, kun sinä olit pois. Joka hetki luulin sinun astelevan etehisessä."
"Herra Jumala, niin. Minunkin mielestäni on sanomattoman hauskaa käydä kotona, sillä äiti asuu vielä vanhalla paikallaan."
"Niin, vaan minun kotonani, äitini pienessä hökkelissä on kaikki toisin. Uusia ihmisiä… Ja äidin aituuksessa, jonka hän piti aina semmoisessa siivossa, siellä rehotteli nyt reunoilla nokkosia ja takkiaisia. — Naurat ehkä, mutta minun sieluani viilsivät nuo takkiaiset. Se oli mielestäni melkein pahempaa kuin äitini kuolema."
Börje yskähti, ja yskähti uudestaan, kuin olisi hänen kurkkuunsa jotain istahtanut. Ehkä hänenkin äitinsä aituuksessa joskus kasvaisi takkiaisia ja nokkosia ja sitten olisi…
"Minä tahdoin äitiäsi mukaani tänne," jatkoi Pauli, "vaan en saanut häntä siihen suostumaan millään ehdolla."
Börje lensi tulipunaiseksi kuin olisi keksitty pahaa tekemästä, vaan hän ei vastannut.
"Muuten oli hänellä kangasta kuteilla. Siinä oli hänen tuttavansa, sanoi hän, rukki tai kangaspuut. Niissä oli kangasta sulle."