Börjen omatunto näytti aina olevan rauhaton. Hänen ystävänsä katseli häntä vähän uteliaasti.
"Noh, rouva Olsson, kuinka viihdytte maalla?" sanoi Pauli sukkelasti, kun huomasi ettei Börjeä miellyttänyt aloitettu aine.
"No niin, noin vaan. Mutta Börje oleskelee paljo ulkona, ja silloin tuntuu vähä yksitoikkoiselta. On niin hirmuisen hiljaista. Muutoin viihdyn hyvästi."
"Niin — kyllähän siihenkin kai väsyy. Vaan viime aikoina olen minä vallan hassusti ikävöinyt äänettömyyttä ja hiljaisuutta… Siinä mahtaisi olla paratiisi, ajattelen nyt."
"Sinä et koskaan viihtysi maalla."
"Minäkö! — Haluaisinpa kävellä munkkiviitassa ja sandaaleissa, jos vaan löytyisi miellyttävä vanha luostari minua varten; sen pitäisi olla jonkun pesän, jossa olisi Maarian kuvia ja kapeita käytäviä ja lisäksi sypressiä kasvava puutarha."
"Niin, sitä et sinä voi saada täällä."
"No mutta hiljaisuutta voin ainakin saada, ja siinäkin on jo jotakin. Huomaan jo vanhentuvani. Muutama vuosi sitten olisin ajatellut vallan toisin!"
"Eikä kauvan viivy, ennenkuin ajattelet taas samalla tavalla. Mutta missä olet ollut nämä viisi vuotta?"
"Kulkenut paikasta paikkaan vuodenaikojen ja ilmojen mukaan. Kesän
Itaaliassa, talven Pariisissa, suven Alpeilla, syksyn Reinillä ja
jäännökset — niin, ja sitten yhden talven Korsikassa ja yhden
Algier'issa: minun vaimoni oli rintatautinen."