"Mutta siinä tapauksessa minä en ymmärrä…"
"No minä selitän: siinä on jotakin tahdotonta, aprikoimatonta, ja Börje tahtoo tietää, mitä tekee… Minä olen nähnyt hänet sellaisen illan jälkeisenä päivänä — äänettömänä, umpimielisenä, melkein synkkänä. Minä olen nähnyt, kuinka harmi paisutteli hänen suoniansa, kuinka hän häpesi olleensa toisenlainen kuin tavallisesti. Hän luuli kaikkien ihmisten ajattelevan, että oli ollut liiaksi iloissaan, ettei Börje vallan tarkkaan ollut selvillä sanoistaan. Kuinka tarkasti hän näytti kaikki muistavansa! Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen tarvitsevan semmoista oman vastuunalaisuutensa tuntemista. Lisäksi vielä — hän on tietoisuutensa kautta omien taipumuksiensa määrääjä, ja sitä juuri minä ihailen hänessä."
Marianne katseli häntä vähän kummastellen. Hänestä tuntui hulluudelta, että Pauli olisi voinut ihailla Börjeä.
"Herranen aika — luuletteko vaan hänen ruumiillisen voimansa niin vaikuttavan minuun! Me miehet emme ollenkaan ole siihen niin taipuvaisia kuin te, naiset. Vai luuletteko hänen tyyneytensä olevan perittyä? Ei suinkaan. Börje ei ole perinyt ainoastaan äitinsä ymmärrystä, vaan myöskin suuren joukon isänsä raakuutta. Osata hallita sitä niinkuin hän tekee — siinä ilmautuu hengen aatelisuus. Vai luuletteko hänen saaneen hienotunteisuutensa vallan lahjaksi? Pyh. suututtakaapas hänet, niin saatte nähdä, kuinka hänen täytyy taistella sisunsa kanssa, ettei suorastaan iskisi nyrkillään. Totta on, että hän harvoin suuttuu, sillä hänessä on jonkinlaista raskautta, hitautta, joka häntä pidättää, vaan kun hän vihdoin suuttuu, kyllä hän sen muistaa. Hänen vihansa on yhtä sitkeä ja yksipuinen, kuin hänen uskollisuutensa on valmis antamaan anteeksi. Minä pidän sellaisista luonteista. Ne vaikuttavat kunnollisuudellaan omituisen miellyttävästi… Mitä ette esimerkiksi luulisi hänen minulle antavan anteeksi? Oh, hän on pohjaltaan tuommoinen suuri, hyvä, kunniallinen lapsi! — Minä saisin tehdä armosta syntiä kauvan — kauvan."
Hän vaikeni ja hymyili hiljaa itsekseen.
"Omituista on joka tapauksessa kuinka vähä te tunnette häntä. Minä olen huomannut sen lukemattomista sivuseikoista. Te ette ollenkaan tiedä, mihin hän kelpaa. Te pidätte aivan yksinkertaisesti hänet mitättömyytenä."
"Mutta, hyvä herra Sandell, mitäpä hän sitten muuta on!"
Pauli tuprahutti savupilven suustaan.
"Mutta semmoinen hän ei ollenkaan ole!" huudahti hän kiivaasti kuin sairas, "oikeastaan on hänellä parempi pää kuin minulla. Ja ajatelkaapas tätä kestävyyttä! Te ette ehkä usko hänen olevan kunnianhimoisen? Ehkä ette. Vaan hän on vallan toisella tavalla kunnianhimoinen kuin minä. Hän ei tahdo erota rahvaasta. Päinvastoin; hänen paikkansa on tuon paljouden keskellä. Hän on yksi niitä väkipyöriä, joiden tärkeyttä me toiset hyvin halusta ylönkatsomme, sentähden, ettei niitä näy tuon yleensä tyynen pinnan alta. Minä luulen, ettei hän itsekään ole sitä huomannut. Hän aivan tietämättään ja sisällisestä harrastuksesta pyrkii eteenpäin. Mutta odottakaas, niin saatte nähdä, mikä mies hänestä tulee paikkakunnalleen! Minä olen maalla kasvanut ja osaan pitää silmällä semmoista. Sellaiset luonteet kuin hänen voivat kuvastua koko seudussa. Ettekö jo nyt huomaa, kuinka häntä etsitään?"
"Kuinka te liioittelette hirmuisesti!… Vaikka täällä juoksee vaan muutamia talonpoikaisukkoja häntä kyselemässä! — Ha, ha, ha!"