Ja sitten istui Pauli taas yhtä kärsivällisenä selkänojollaan tuolissaan, seuraten silmillään Mariannen käsiä tämän valmistaissa jotain koruompelusta tai muuta.
Olipa ilta hiukka jälkeen joulun. Börje istui sohvassa kyynäspäät pöytää vasten, pää käsien välissä ja katse shakkilaudassa; hänen vieressään istui Marianne hypistellen työtänsä ja häntä vastapäätä Pauli nojaten huolimattomasti sivulle päin tuolissaan toinen käsi sen selkälaudalla toinen hänen otsallaan; päätään taivutti hän taakse päin, niin että valo ei sopinut hänen silmiinsä. Kattolamppu valaisi kirkkaasti ja heleästi koko seuraa. Kukaan ei puhunut mitään. Börje istui ja ajatteli.
Pauli poltteli turkkilaista papyrossiansa, pitkään ja nauttien sen täysinäisiä savupilviä. Silloin tällöin nosti hän kättänsä, otti papyrossin sormiensa väliin ja puhalsi savun mehupunaisten, puoleksi avoimien huuliensa välistä ulos sangen hienona, sinertävänä sumusäteenä. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin katsella Mariannea.
Marianne oli tottunut katsomaan häntä silmiin; se ei ollut hänelle enää vaikeata. Välistä suhahti papyrossin tuoksu hänen sivuitsensa keveästi kuin hengähdys. Hänestä oli se suloista. Sen kautta tuli Paulin läheisyys sangen sopusointuiseksi sen ilman kanssa, jota Marianne hengitti, saattoi sen aivan käteen tuntuvaksi, kietoi hänet kaikki käsittävään, huumaavaan onneen.
Kerran loi hän silmänsä ylös, nopeasti kuin salavihkaa, kun Pauli teki siirtonsa. Hän tarkasti hänen kätensä liikettä, — tuon hienon musiikki-käden, joka oli siro ja jäntevä kaikessa laihuudessaankin. Kasvoihin uskalsi hän harvoin katsoa, — vaan kädet — niitä hän oikein jumaloitsi.
Sitten nojautui hän sohvan päätyä vastaan taas työ polvillaan ja silmät alaspäin luotuna. Mitään miettimättä istui hän leikitellen sormustimellaan, johon hän työnsi sormensa ja vetäisi taas pois, jotta napsahdus kuului joka kerta. Ja hänen kasvoilleen heijastui hänen sisällinen mielialansa. Nyt saattoi aika pysyä paikallaan. Nyt ei ollut mitään toivottavaa, ei mitään puuttunut, halu ei mihinkään pyrkinyt. Nyt ei ollut mitään tulevaisuutta, ei menneisyyttä, — ei mitään muuta kuin tämä ainoa, joka hävitti kaiken muun, kaiken muun. Olisi ollut pyhyyden loukkaus ajatella nyt muuta aikaa kuin tätä. Ei muuta ollut kuin tämä nyt. Silmänräpäys! Hän ymmärsi nyt Paulia paremmin kuin koskaan ennen. Ja mitä oli koko maailma sen rinnalla, että Pauli istui tuossa häntä vastapäätä, — että hän voi nähdä hänet huomenna, ylihuomenna, joka päivä! Siinä oli kylläksi, enemmän kuin kylläksi!
Äänettömyydessä … sanojen häiritsemättä… Oi, juuri tämän tähden piti hän Paulista; tämän tähden, joka vaikutti Pauliin naisen sävyisyyden, tämän noli me tangere![8] Marianne tunsi aina, kuin vetäytyisi Pauli säikähdyksestä takaisin, jos hän häntä olisi koskenut. Kun Pauli tarttui hänen käteensä, teki hän sen hieman vastenmielisesti, pehmeästi, keveästi — hyväillen, että tuskin tunsi hänen kättänsä omassaan. Siinä ilmautui sellaista epävarmuutta, tunteellisuutta, kuin olisi yksi ainoa sieluelämän värähdys voinut saada matkaan sähkötärähdyksen.
"Sitä sanotaan rakkaudeksi ja sen johdosta mennään naimisiin," kaikui hänen korvissaan Paulin kerran lausumat sanat… Rakkaudestako? Oh, tuo sana oli liian kömpelö ja karkea. Tälle ei löytynyt mitään nimeä.
Hän loi hitaasti ylös silmänsä, jotka hän koetti pitää tyyneinä. Vaan sitä tehdessään kohtasi hän tiellä toisen silmäyksen, joka siinä jo oli ollut kauvan; hän näki vangitsevan, kahlehtivan katseen ruskeista, pitkäripsisistä silmistä, joissa päivän terä uiskenteli kuin kahden tushiviivan välissä, — hän näki puoliavoimet silmät, jotka suurenivat ja ahmaisivat hänen katseensa, kuten elohopea-murunen ahmaisee toisen.
Tuo oli tapahtunut ilman pienintäkään liikettä, ilman mitään vaihetusta kasvojen juonteissa. Hän tunsi tukehuttavan, hurmaavan pelästyksen, kuin olisi hän kävellyt salaista rikollista tietä, tunnustanut mitään sanomatta, lahjoittanut mitään antamatta. Olisipa hän kääntänyt silmänsäkin muualle, vaan ei voinut, Pauli piteli niitä paikoillaan väkisin, pakotti koko hänen olentonsa ajautumaan niihin nähtäviksi. Marianne tunsi vastustusvoiman katoovan silmistään, kuinka ne syvenivät, rupesivat hehkumaan, tulivat intohimoisiksi kuten Paulinkin.