Siinä sekä menehtyi että menehdytti; ei ollut aikaa eikä paikkaa.
Kun Paulin piti tehdä taas siirron ja sentähden irroitti silmänsä Mariannesta, kääntyi tämän katse pois horjuen, kuin pitkästä syleilystä huumautuneena.
Marianne istui liikkumatta samassa asemassa ja katseli joutilasta työtä polvillaan. Tuntiessaan taas Paulin katseen kiintyvän häneen, tunkeutui veri hitaasti hänen poskilleen ja levisi kuin tykyttävä lämpö ihon alle, — se oli häpeän polttava, tulipunainen väri.
Mitä hän oli tehnyt! Ajatus teki hänet rammaksi, voimattomaksi. Mitä hän oli tehnyt? Mitä pitäisi Paulin luulla?
Hän ei kertaakaan sinä iltana uskaltanut katsahtaa Pauliin, ei edes kun antoi hänelle kättä sanoakseen hyvää yötä.
* * * * *
Seuraavana päivänä esiytyi Pauli kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään. Hän oli aivan entisensä kaltainen, istui lämpiävän uunin edessä Mariannen luona, puhui kuten tavallisesti, ei innokkaammin eikä kylmemmin. Vaan Marianne oli muuttunut: hän oli äänetön, hämillään, eikä uskaltanut nostaa silmiään. Hänen äänensäkin oli tullut vallan ihmeellisen araksi ja hävyttömäksi.
Shakkipelin aikana istui hän tapansa mukaan Börjen vieressä, vaan ei katsonut ylös, ja neuloi kiivaasti. Häntä ei tuntunut olevankaan.
Pauli huomasi hänen silmäluomensa olevan punareunaisia kuin kyyneleiden ahdistaessa.
Kului vieläkin päivä eikä asian laita muuttunut. Marianne pysyi alakuloisesti syrjällä: Börjelle sanoi hän sen olevan vaan päänsärkyä. Pauli koetti häntä hauskuuttaa, vaan hän ei siitä huolinut. Mitä piti Paulin ajatteleman? Marianne ajatteli ainoastaan tätä; — hän tunsi naisellisuuden kuolettavaa häpyä, kun oli paljastanut itsensä. Hänen täytyi tavalla tai toisella näyttää Paulille hänen erehdyksensä, ettei hänen katseensa ollut niin mitään merkinnyt…