"Marianne!"
Tämä ei ollut luullut hänen tulevan, oli jo niin myöhä, että valkea oli pääsemäisillään.
"Marianne, minkä tähden kartatte minua?"
Pauli oli tullut aivan odottamatta, kuulumatta. Ääni oli kiireellinen, hengästyksissä, kuin kiivaan käynnin perästä. Marianne pelästyi niin hänen suoraa kysymystään ja äkillistä tuloansa, ettei tahtonut saada henkeänsä kulkemaan. Sydän tykytti niin lujaa, että hän vasta muutaman sekunnin päästä voi vastata.
"En minä teitä karta."
"Älkäämme riidelkö sanasta. En minä tarkoita, että te menette pois minun tieltäni. Vaan tiedättehän, että vältätte minua."
Hän heittäytyi tuolille katsellen Mariannea, kuin olisi hän odottanut häneltä anteeksi pyyntöä. Vaan tämä ei vastannut, katseli vaan alas istuessaan.
"Onko teillä oikeus kohdella minua tällä tavalla?" jatkoi Pauli kiivaasti. "Olenko koskaan pahoittanut mielenne, olenko pelottanut teitä raakuudellani? Onko teillä pienintäkään syytä olla minulle vihoissanne?"
Hän oli epäilemättä loukattu, joka vaati hyvitystä.
"Sanokaa, Marianne, olenko näistä mitään tehnyt." — Hänen äänensä oli kireä, nuhtelevan katkera.