"Se oli väärin, —- rikollista."
"Loruja!" Pauli keikautti päätään taaksepäin kuin olisi hän sillä liikkeellä tahtonut tehdä tyhjäksi toisen väitteen.
"Minä en sano, että vika oli teissä; se oli ehkä minussa itsessäni," sanoi Marianne heikosti, luoden silmänsä Paulin kasvoista pöytään, jonka vieressä hän seisoi.
Pauli ei vastannut mitään, hän katseli lakkaamatta Mariannea harmin ja inhon hänen mielessään kasvaessa.
"Ja sitten tahdon pyytää teitä lähtemään pois täältä," lisäsi tämä nostamatta silmiään.
"Lähtemäänkö?"
"Niin, — sekä ettette koskaan palaisi takaisin." — Ääni oli alentunut melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi, niin suuresti hän pelkäsi lausua näitä sanoja. Ja nyt täytyi hänen yhden ainoan kerran arasti katsahtaa ylös.
Paulin sieraimet suurenivat; hän oli vaalea, hänen ruskeat silmänsä tuijottivat Mariannen kasvoihin ja hän hengitti lyhyesti ja kiivaasti.
"Mitä sinä sanot!"
Marianne seisoi kuin kuolemaan tuomittu. Hän tunsi hänen raivonsa, vaan ei uskaltanut enää sitä katsella.