"Puhu! Mitä tarkoitat?"
Hänen vihaansa sekaantui niin paljo turvatonta tuskaa, että se tuntui kaksinkerroin ahdistavalta.
"Antakaa mulle anteeksi," sanoi Marianne nöyrästi ja hänen huulensa vapisivat kuin kyyneleiden lähetessä; "minä en voi asiata auttaa."
"Mutta voithan sanoa minkätähden…"
"Sentähden, etten koskaan voi sitä puolustaa. Ole armollinen ja lähde!"
Paulin silmät tulivat reunoista punaisiksi, joten ne rupesivat näyttämään vielä suuremmilta. Hänen huulensa aukenivat puoleksi, vaan hän ainoastaan katseli Mariannea.
Tuska rupesi tätä ahdistamaan. Hän huomasi selvästi Paulin sanomattoman mielenliikutuksen, jota hän oli haavoittanut niin säälimättä.
"Jumalan tähden sanokaa, että lähdette ja annatte minulle anteeksi!" — Ajattelematta mitä teki ojensi hän kätensä Paulia kohden, — hartaasti rukoillen, vaan tämä ei tarttunut siihen.
"Anteeksiko? Anteeksiko?" huudahti hän ja oli nauramaisillaan; vaan samassa vääntyivät hänen kasvonsa, niin että hän näytti alkavan itkeä.
Marianne pani kätensä ristiin ja painoi niitä silmilleen. Ah, tämä oli hirmuista — hirmuista!