Mariannen välinpitämättömyys koski Börjeen, joka päästi hänen kätensä ja lähti huoneesta. Hän pani pahakseen, että Marianne saattoi olla tästä nyreissään. Tässä oli nyt muka luonnollinen selitys hänen mielialansa raskauteen. Hän ajatteli siis vaan ikävän ajan olevan hänelle tulossa! Sitäkö hän nyt saattoi ajatella! Oh, noin lapsellista itsekkäisyyttä! — Harmillinen tyytymättömyys valtasi Börjen mielen. Hän ei olisi nyt juuri sietänyt Mariannen läsnäoloa.
Marianne jäi paikoilleen akkunan ääreen Börjen mentyä. Hän oli huomannut Börjen tyytymättömyyden, ja vaisto sanoi hänelle syyn siihen. Hänen olisi pitänyt tietämän jo edeltäpäinkin, että Börje selittäisi hänen käänteensä sillä tavalla, ja hänen olisi pitänyt ehkäistä selityksen kääntymästä pahaan suuntaan. Olihan hän yksin maailmassa Börjen kanssa, oli riippuvainen hänestä, liian uhkamielistä oli joutua hänen mielipahansa esineeksi. Hän oli äkisti tullut tuntemaan Börjen aseman uudelta kannalta, sentähden että hänen oma asemansa oli tullut toiseksi. Se Börje, jonka jumaloimisen hän ennen oli vähä ylenkatseellisesti antanut itseänsä miellyttää, oli nyt hänen herransa. Heidän välillään oleva side tuntui nyt vasta oikein todellisesti kiintyneen, niin ettei yhtään turvapaikkaa löytynyt, ja hän tunsi jonkinlaista voitetun orjan vihaa. Sillä nyt oli hän Börjen. Ainaiseksi.
Hänessä ei tällä haavaa liikkunut muuta kuin halu pitää päänsä pystyssä, salata Börjeltä mielialansa ja säilyttää valtansa häneen; muuta ei ollut enää jäljellä. Hänen täytyi Börjestä haihduttaa se ikävä tunne, joka mielessä hän oli lähtenyt.
Ennen illallista tuli Börje hänen työhuoneeseensa. Vuotta oli jo niin paljo kulunut, ettei uuni lämminnyt hämärissä, vaan näin illan suussa ei käynyt heikon valon vuoksi työtäkään tekeminen. Marianne oli sentähden sysännyt syrjään virkkauksensa ja istui nyt suuressa tuolissa akkunan luona kädet helmassa ajatuksiinsa vaipuneena.
Börje nyökäytti hieman päätänsä ja asettui pienen ompelupöydän toiselle puolelle.
"Marianne," aloitti hän, "tyhmä on se, jonka on niin vaikea puhua kuin minun. Seikka on minulle ollut monta kertaa kiusaksi, vaan nyt entistä enemmän. Kuinka voi selittää ihmisille ajatuksensa ja tunteensa, jollei osaa niistä puhua? Minä olen monta kertaa sinun kanssasi ollessani huomannut sen epäkohdan, että … etten ole oppinut esittämään ajatuksiani. Minä olen kuin mykkä. Sellaiseksi tulee minua ympäröivistä oloista, ellei ole voimaa muodostaa niitä toisenlaisiksi. Ei rohkene ujoudeltaan olla muista eroavainen. Eikä lisäksi kukaan ihminen voi kuvailla mieleensä, kuinka suuresti minä inhoan omaa ääntäni, se on vieras itsellenikin, minä en tunne sen ainoatakaan värähdystä."
Marianne katseli häntä vähä kummastellen.
"Sinun sanasi soveltuvat minuun paremmin kuin luuletkaan," sanoi hän.
"Oh, kyllä sinä voisit puhua, jos sinä tahtoisit."
Marianne tunsi nuhteen todeksi.