"Ei," sanoi hän, "minä osaan keveästi johtaa keskustelua, joka seikka johtuu minun saamastani kasvatuksesta — näetkös — ihminen tottuu puhumaan mitä muut tahtovat. Ajatuksia ei ole ollenkaan. Mistä niitä saataisiinkaan. Ei, Börje; en minä ole puhumatta nurjamielisyyden tähden."
Hänen sanoissaan oli samalla kertaa jotain teeskentelemätöntä ja suoraa, ja jotain, joka herätti Börjessä epäluuloa. Marianne ei ollut entisensä kaltainen.
"Minä olen tuuminut sinne ja tänne tänä iltapäivänä," sanoi Börje, "minä luulen, että tämmöinen päivä on suuremman arvoinen kuin koko vuosi. Tuleehan suhde meidän välillämme toiseksi kuin se ennen on ollut. Ennen oli kylläksi, kun saimme sanoa toisiamme omiksemme. Vaan nyt meidän tarvitsee jotakuta muutakin ajatella kuin itseämme, Marianne."
Mariannesta tuntui vastenmieliseltä, kuin sysättäisi hänet nyt valtaistuimelta ja toinen asetettaisiin hänen sijaansa. Börjen äänessä oli jotakin, josta hän sai sen käsityksen.
"Ennen näetkös, jos lankaan ilmautui pikkunen nyppylä, tarvittiin vaan muisku sopivalla ajalla," — Börje hymyili — "ja sitten oli kaikki taas paikallaan. Enempää ei tarvittu. Ja taitaahan se ollakin kylläksi, kun ollaan rakastuneita, vaan minä ihmettelen, jos siinä … hm …jos siinä nyt enää on kylläksi meille."
Hän kuljetti etusormeansa edestakaisin pitkän pöydän syrjää seuraten sitä tarkasti silmillään.
"Näetkös," Börje yhä pitkitti puhetta, "toiselta puolen olen minä tosin niin hupsusti rakastunut sinuun, etten tiedä, mitä tahtoisin, vaan toiselta puolen tunnen minä sinua yhtä vähä kuin sinä päivänä, jolloin ensiksi toisemme tapasimme. Niin — tiedätkös — kun minä nyt näin puhun sinulle, — tunnen minä itseni niin ujoksi, kuin puhuisin liian suoraan jollekulle vieraalle ihmiselle."
Marianne vavahti jonkinlaisesta kauhistuksen tunteesta. Mitä, jos Börje vieraantuisi hänestä!
"Sentähden päätin minä tänäpänä koettaa puhua, niin ettei meidän, joilla on niin paljon yhteistä, enää sovi olla niin vieraita toisillemme. Vaan sinun täytyy auttaa minua. Minä olen pässin pää; minä en koskaan voi kunnollisesti esittää sanottavaani."
Marianne ojensi kätensä ja puristi Börjen kättä, vaan sitten häpesi hän, kuin olisi tehnyt jonkun petoksen, ja veti kätensä pois. Börje jatkoi: