"Sinä et ole viime aikoina puhunut niinkään paljon kuin tavallisesti, ja sinä olet näyttänyt vaivaavan päätäsi jollain asialla. Minulle et ole mitään sanonut, enkä minä ole tahtonut kysyä sinulta, vaan en tiedä, onko se oikein, että menettelemme tällä tavalla."
Juuri tähän suuntaan tahtoi Marianne kääntää puheen ja lausui sentähden toimessaan:
"Niin; juuri siitä tahtoisin mielelläni puhua kanssasi. Minä kaduin suuresti, etten maininnut sinulle siitä mitään puolisen aikana."
"Sinun ei tarvitse siitä mitään puhua," sanoi Börje äänellä, jonka koetti tehdä niin vähä nyreäksi kuin mahdollista, "minä arvaan, että sinä olet ajatellut sitä suurta vastusta ja vaivaa, jota tästä saat, mutta…"
"En, en," keskeytti. Marianne, "sinä erehdyt siinä. Minä olen ollut kipeä, en muuta mitään, ja se on vaikuttanut luonteeseeni."
"Mutta sinä sanoit, että…"
"Minun pahoinvointini oli niin epämääräistä, etten luullut maksavan vaivaa siitä puhua. Mutta sitä se kuitenkin oli."
Börje katsahti epäillen häneen.
"Sentähden aioin minä sanoa sinulle, ettei sinun tietysti tarvitse olla huolissasi hänen tähtensä. Me hankimme imettäjän, eikä sinun ole pakko ottaa pienintäkään huolta niskoillesi lapsen tähden, kun et tahdo."
Äänessä ei ilmautunut hellyyttä; siinä oli vastenmielisyyttä, jota hän turhaan koetti salata.