Marianne hymyili hiljaisella tyytyväisyydellä molempien eukkojen lörpötyksille.
Poika oli hänen — hänen omansa, — eikä kukaan voinut sitä ottaa häneltä pois.
Sitten laskettiin hän pienelle vuoteellensa Mariannen viereen.
"On kaikkein parasta, rouva, jos vähäisen nukahdatte ennen puoltapäivää, nyt meidän täytyy lähteä," sanoi rouva Landen, jonka jälkeen molemmat hiipivät ulos tyytyväisyydestä loistaen. Koko talossa vallitsi juhlallinen mieliala.
"Minä en voi maata!" huusi Marianne heidän jälkeensä.
"Olkaa vaan hyvin yhdessä kohden ja pusertakaa silmänne kiinni, niin uni kyllä tulee."
Ja ovi meni lukkoon.
Marianne pani kätensä yhteen peiton päälle ja tähysteli ulos tyhjään avaruuteen, jossa lumi leijailemistaan leijaili akkunan ja tumman metsikön välillä.
Kummalliset tunteet valtasivat hänen mielensä sysien ja ympäröiden toisiansa kuin valon säteet liikkuvassa veden pinnassa. Varjoja ei tuntunut löytyvän, vaan ainoastaan kuvastuvia, hienoja välkähdyksiä, valopilkkuja — ilman pysyväisyyttä ja johdonmukaisuutta — valopilkkuja ja onnen tähtösiä.
Oli varsin ihmeellistä ajatella häntä, joka makasi tuossa pienellä vuoteellaan, häntä, joka oli hänen poikansa. Elämä tuntui saaneen toisen merkityksen, oli laajentunut, sulosointuisempi, vaan sen velvollisuudet olivat myös kasvaneet. Nyt tarvittiin voimaa ja hellyyttä, — hänelle. Ja tienviitat seisoivat vakavina.