Oi riemua, kun hän kasvaisi pieneksi lylleröiseksi poikanuijaksi, ja hän saisi puristaa häntä niin kovasti — niin kovasti käsivarsiinsa, että…!
Marianne pisti kätensä untuva-polstarilta alas tuolle pienelle vuoteelle, koskettaakseen kädellään tuohon pieneen lämpimään päähän, joka oli hento kuin linnun poikanen.
Niin hän oli onnellinen. Kokonainen ihmishenkihän tuossa uinahteli, vallan kokonainen, suuri ihmishenki. Kuinka kummallista!…
Ja hänen silmänsä painuivat kiinni. Hän tunsi väsymyksessään suloisen levon tunteen ja voimien kasvavan.
Ja hän nukkui.
Kun hän sitten nukkuneena ja voimistuneena uudestaan loi silmänsä auki, näki hän nuo rauhalliset lämpimät silmät, joista hän viime aikoina oli oppinut pitämään.
Börje istui sängyn laidalla.
"Minä en koskaan tietänyt, että minun pikkueukkoni olisi näin oivallinen vaimo," sanoi hän, "rouva Landen sanoo sinun olevan vallan ihmeellisen terveen ja vahvan. Hän on vallan tyytyväinen sinuun."
Marianne hymyili. Hän tiesi sen olevan totta.
"Sinä et voi uskoa, mitä päiviä nämät viimeiset ovat olleet!" jatkoi Börje. "Minä olen kulkenut ympäri itku kurkussa ja ollut valmis nauramaan kaikille. Minä olen ruvennut oikein sairastamaan puhetautia. Näin taivaallisen iloinnen en ole ollut elämässäni koskaan. Ajatteles — että siitä sentäänkin tuli poika!… Kuules nyt, eihän liene vahingollista jos minä soitan suutani korvasi näin täyteen? Näytäthän sinä vallan terveeltä."