"Onhan sinua sangen hauska kuunnella!"
"Minä olen saanut kirjeen äidiltäni. Hän lähettää sinulle ja tuolle pojalle terveisiä. Puhuinhan minä sinulle, että lähetin hänelle sähkösanoman? Se oli ensimmäinen sähkösanoma, jonka hän on saanut eläissään. Ajatteles hän mahtoi tulla iloiseksi! Hänen Börjellänsä poika! Niin, sen saatte uskoa; — minä tunnen hänet. Johan sinä sait onnittelu-sähkösanoman vanhemmiltasi ja veljiltäsi? Totta kai. Olinhan minä itse niitä näyttämässä täällä. Pää menee oikein pyörälle paljaasta ilosta. Tuo kir … tuo siunattu rouva Landen ei edes vielä tahtonut antaa minun puhua; vaikkei se olisi ehkä ollut vaarallista. Sano… Kirjoitanko Paulille. Onhan minulla hänen osoitteensa. Ei sentähden, että hän käsittäisi kuinka hauskaa sillä voi olla, jolla on poika; vaan minä kirjoitan hänelle joka tapauksessa. Vanha Pauli Sandell!… Ja sitten tulee äitini tietysti ristijäisiin — luonnollisesti. Ajatteles, hän ei ole koskaan nähnyt sinua! Minä olen melkein iloinen ettette ole ennen olleet tuttavia, ja että sinä viime aikoina olet ruvennut osaa ottamaan talouden hoitoon, siitä äiti paljon pitää. Kuules — eikö sinulla ole semmoisia suuria, raitaisia esiliinoja? Minä olen semmoisia aina ihaillut. Ei — se on totta — tiedänhän, ettei sinulla ole yhtään niitä, vaan äidiltä saat semmoisia, hän kutoo niitä itse. Ne ovat vallan kauniita, kauniimpaa ei saa nähdäkään, — semmoisia tummia, pehmeitä värejä… Ei, Marianne, ethän vaan tule kipeäksi?"
"En ollenkaan; jatka sinä vaan."
"Onpa vallan, kuin kieleni olisi päässyt kantimistaan. Se on tapahtunut pojan tähden. Jeesus, kuinka minä olen iloinen! Sinä et voi koskaan uskoa, kuinka kovasti minä olen häntä ikävöinnyt! Ja sitten koetin minä puhua itsekseni, etten ottaisi mieltäni pahaksi, vaikka hänestä tulisi tyttö. Hän saa tulla, miksikä ikänä hän vaan tahtoo maailmassa, tiedätkös! Minä en pakota häntä vähääkään. Ja jos hän tahtoo lukea, niin ei tule koskaan kysymykseen, mitä se maksaa. Marianne, ajatteles vaan, kun me olemme saaneet hänen! Minä en ole koskaan uskaltanut sanoa sinulle, kuinka tyhjältä minusta on tuntunut: minä en luullut meidän koskaan saavan yhtään. Kun minä parantelin tilaa, tai istutin metsää, tai tein tulevaisuuden suunnitelmia — mitä vaan — olin minä aina vaan puoleksi iloinen; enhän tietänyt, kuka alkaisi siitä, mihin minä lopetan."
Uskollisuudesta loistava silmäpari saattoi hänen taas iloiseksi.
"Marianne, sinä olet mielestäni tullut hyvin kauniiksi. Sinun kasvoissasi on jotakin aivan uutta. Mitä se on? Enkä minä enää tunne itseäni niin vieraaksi sinun edessäsi kuin ennen välistä."
"Oh, Börje, siirry vähä. Kas niin."
Börje oli istunut vuoteen jalkopäässä, vaan siirtyi nyt ylemmäksi pitkin vuoteen laitaa, niin että he tulivat varsin lähelle toisiansa, jotta Marianne saattoi ottaa Börjeä kädestä. Marianne naurahti tyytyväisenä, ja makasi sitten alallaan katsellen vaan miestänsä.
Börje katseli ihmetellen Mariannea. Hän oli kuin toinen ihminen; siksi oli hän tullut noin vähitellen, vaan sitä ei hän ollut ennen niin selvästi huomannut, kuin nyt. Kasvojen vaaleudesta huolimatta oli entinen velttous hänestä kadonnut, muuttunut nuoruutta uhkuvaksi verevyydeksi.
Marianne tunsi olevansa levollinen ja iloinen. Hän oli nyt selvillä itsestään. Börje eikä kukaan muu! Mennyt ei voinut koskaan enää palata. Yhtä hän tahtoi rakastaa ja hänelle kuulua. Hän hymyili tälle ainoalle. Riemullisen suloista oli tuntea itsensä kokonaiseksi ja jakamattomaksi. Tässä kokonaistunteessa ei ollut mitään sairautta eikä hermoja vaivaavaa, ei mitään tyhjiä ivakuvia eikä epäpuhdasta mielikuvittelua. Hän tuossa oli todellisuus, käsiin tuntuva näkyväisyys, leveine, vahvoine hartioineen, joita saattoi syleillä terveen, elinvoimaisen viehätyksen valtaamana.