"Börje!"
Hän kumartui alas ja suuteli Mariannea, joka hyväillen kuin lapsi pani kätensä hänen jykevälle kaulalleen. Sitten olivat he taas entisessä asennossaan.
"Tämä on syntyä toisen kerran," sanoi Börje. "Ihanaa on eläminen tästä lähtien nyt, — näetkös, — vaimo! Mutta sanoppas, ethän pane pahaksesi, jos minä tahdon että minun eikä sinun äitisi vie lapsen kastettavaksi?"
"Sinä saat tehdä juuri kuin itse tahdot."
"Ja sitten… Mutta onpa se ihmeellistä, kuinka sinä olet muuttunut! Se ei suinkaan ole luulettelemista."
"Niin sinäkin olet, tai ehkä minä vaan niin luulen," vastasi Marianne melkein ihaillen. Ja sitten he taas olivat vaiti.
Mariannen mieleen juolahti äkkiä, ettei oikeastaan Börjen ruumiillinen voima ollut se, joka vaikutti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaan että se oli jotain aivan toista, jotain silmissä, itse kasvon piirteissä; ja hänestä olisi saanut saman käsityksen, vaikka hänellä olisi ollut Paulin siro vartalokin. Marianne tunsi yhä enemmän kiintyvänsä tähän, jota hän ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään, Börjen ominaisluonteeseen eli individualiteettiin. Ja juuri nyt, kun hän lörpötteli noin avonaisesti, melkein lapsellisesti, alkoi hän aavistaa, mitä salakäytäviä tässä näkyvästi niin yksinkertaisessa luonteessa mahtoi ollakaan, joita hänen olisi tullut tuntea. Mitä Marianne tiesi! Paljo voi asua noiden harmaiden silmien ja mustien kulmakarvojen takana. Hän oli pahoillaan, ettei koskaan ennen ollut tuntenut halua tunkeutua hänen ajatuksiinsa, että Börjen elämä olisi tullut hänenkin elämäkseen.
Tätä ei voinut sanoilla selittää. Marianne lepäsi vaan pidellen Börjen kättä omissaan: hän tunsi salaisen halun nostaa se huulilleen, vaan jätti sen tekemättä. Väärin olisi, ajatteli hän, että nainen suutelee miehen kättä.
Mariannen nopeasti katsahtaessa Börjeä kasvoihin, kun loi silmänsä ylös hänen kädestään, juolahti Börjen mieleen vaiston tapainen, kutkutteleva ilo, — ehkä tunne omasta voimastaan.
* * * * *