Kun Marianne oli ollut ylhäällä muutamia päiviä ja tunsi itsensä täydellisesti tointuneeksi, otettiin ristijäiset täydellä todella puheeksi.
Hän ja Börje istuivat Mariannen työkamarissa, Börje akkunan luona ja Marianne pienessä lepotuolissa likellä hänen vieressään, vaan peremmällä huonetta.
"Marianne," sanoi hän, "yhden asian olen minä saanut päähäni: pojan täytyy saada nimekseen Pauli."
Marianne tunsi veitsen piston rinnassaan, ja hänen kasvonsa kylmenivät.
Börjen täytyi välttämättömästi huomata, kuinka hän vaaleni.
"Eiköhän olisi parasta antaa hänelle sinun isäsi nimi?" sanoi hän arasti.
"Ei. Minä en pitänyt isästäni."
Mariannella ei ollut enää rohkeutta kysyä, eikö pojalle sopisi jonkun hänen omaisensa nimi.
"Paulista olen minä aina pitänyt," lisäsi Börje, "en niin paljon semmoisena kuin hän nyt on, vaan semmoisena kuin hän oli. Siinä on elämäni kauniin muisto. Kuka tietää, mitä minusta olisi tullut, ellei minulla olisi häntä ollut! — häntä ja äitiä."
Hän oli varmaankin nähnyt Mariannen vaaleuden, sillä hän katseli häneen kummastellen.
Mariannen valtasi pelko, että Börje voisi jotain aavistaa. Rajusti taisteli hän silmänräpäyksen. Ei, nyt kestäköön tai kaatukoon, vaan rehellisyys esiin! Muuten olisi heidän välilleen ainaiseksi jäänyt valhetta ja petosta.