Börje oli tyyni ja kohtelias, ehkä vähä kohteliaampi kuin ennen, vaan myöskin umpimielisempi. Hakvinia kohtaan oli hän ystävällinen, vaan hyvänluontoinen puheliaisuus oli kadonnut. Puolisojen välissä ei ollut mitään arkuutta; pikemmin jonkinlaista epäystävällistä rehellisyyttä. Börje oli kysellyt Mariannelta hänen ja Paulin väliä ristiin ja rastiin kaikella mahdollisella tavalla, ja Marianne vastasi hänelle aina jonkinlaisella säälimättömällä, tunteettomalla suoruudella.
Börje kyseli häneltä kaikkea: missä Pauli seisoi ja missä Marianne seisoi, mitä hän oli sanonut ja mitä Marianne oli siihen vastannut. Hän kysyi lyhyesti ja varmasti, tyytyi aina vastaukseen, kun se vaan oli asiallinen. Hän ei ollenkaan arkaillut liikkua aineessa, ja pian tiesi hän kaikki niin tyyni, kuin olisi hän nähnyt itse kaikki.
Hänen levoton työteliäisyytensä oli kasvanut. Hänellä ei nähtävästi ollut paljon aikaa ajatella Paulia eikä Mariannea eikä menneisyyttä. Hän tuli sisään hetkeksi joka päivä poikaa katsomaan, vaan muuten tapasi hän Mariannen ainoastaan pöydässä.
Jos hänen luokseen tuli joku, otti hän hänet vastaan omissa huoneissaan, joten Marianne jäi aivan syrjälle.
Ellei tällä nyt olisi ollut Tiina-neitsyt, olisi elämä tuntunut kaksinkerroin raskaammalta. Emännöitsijästä oli tullut Mariannen oikea käsi.
Marianne tiesi, kuinka suuressa arvossa Börje piti käytännöllistä kelvollisuutta, ja hän oli päättänyt tulla käytännölliseksi. Mariannella oli päivässä tuskin minuuttiakaan lepoaikaa, ja mitä enemmän hän tunkeutui maatalouden salaisuuksiin, sitä halukkaammaksi hän tuli. Tavallaan saattoi jo tämäkin hänen Börjeä lähemmäksi. Ennen oli Börjen aina täytynyt kääntyä emännöitsijäänsä, vaan jos nyt tarvittiin jotain ylimääräistä, neuvottelua tai muuta semmoista, saattoi hän sanoa siitä yhtä hyvin Mariannelle, jolloin hän sai olla varma asian tulevan säntilleen niin toimitetuksi kuin hän halusi, vieläpä ilman tarpeettomia kysymyksiä tai ilman tarpeetonta puuhaa. Börje tahtoi niin, ja siinä oli kylliksi.
Börje ei aavistanut tai ei ehkä piitannut mitään siitä, kuinka Marianne sydämessään riemuitsi joka kerta saatuaan jotain yhteistä Börjen kanssa toimittaa. Vaan hänen uskollisuutensa huomasi Börje ja käytti sitä, kun tarve vaati.
Ainoastaan kerran meni Marianne innossaan liian pitkälle. Oli Joulun aika ja hän oli — ajatellen Börjen sitä haluavan — jakanut runsaita ruoka- ja vaate-lahjoja muonamiehille ja heidän lapsilleen. Tämän oli hän tehnyt omin päinsä Börjen mieltä ajatellen. Vaan kun hän kertoi hänelle teostaan, pani Börje sen pahakseen.
"Ei lahjoja," sanoi hän tylysti, "matelemista ja säätyerotusta on meillä kylläksi ennestäänkin. Anna niiden tehdä työtä ja maksa heille hyvästi, niin ei heillä ole mitään kiittämistä; sillä tavalla tulette toimeen sekä sinä että he parhaiten ajan mittaan. Ohjakset kireellä, ei ollenkaan armeliaisuuden toimia, ja ankara oikeuden tunto, — siinä on minun mielestäni isännän laki."
Marianne ei vastannut mitään ja piti tarkasti varalta, ettei näyttänyt alakuloisuuttansa Börjen tyytymättömyyden johdosta. Vaan hän pani hänen sanansa muistiin.