Hänen täytyi voittaa Börje, ja hänellä oli hyvästi aikaa — niin hyvästi, että kylvö ennätti kasvaa ja kypsyä. Hänen ei tarvinnut hoputtaa.
Kerran piti hänen saapua päämääräänsä.
Ja olihan hänellä paksu pikkupoikansa, joka kasvoi jok'ainoa päivä, ja josta hän oli niin ylpeä kuin olisi hän itse veistellyt hänen pyöreät, pienet jäsenensä. Koko talon väki olisi voinut mennä tuleen, jos olisi tarvinnut todistaa, että hän oli kauniin lapsi mikä löytyi, — Börje myös, vaikka hän aina hymyili ylenkatseellisesti, kun toiset sitä sanoivat. Hän vakuutti, verrattomalla miehuudella, että jokainen talon muonamies olisi voinut näyttää omistavansa yhtä kauniita lapsia, joka olikin paljoa suurempi totuus kuin tuo hyvä Börje ikänä uskoikaan.
Poika oli hänen näköisensä, niin hänen näköisensä, että herra Börjen täytyi itsekin se huomata. Ja hän loisteli tyytyväisyydestä omaa kuvaansa katsellessaan.
Koko talon elämä oli muuttunut pikkupojan vähä vaurastuttua. Hänestä oli tullut yhdistävä piste herrasväen ja palkollisten kesken; löytyi joku, jolle sai nauraa ja leperrellä. Piiat kilvoittelivat kunniasta saada kantaa häntä. He olivat vahvoja, nuoria, kelpo naisia, jotka jaksoivat nostaa ja kiikuttaa ja heitellä poikaa varmoilla työhön tottuneilla kourillaan kuinka korkealle tahansa. He näkyivät oikein himoinneen jotain tällaista pientä olentoa, johon taisi tuhlata voimallisen hyväntahtoisuutensa. Marianne katseli kummastellen, kuinka suuresti he kaikki lapsia rakastivat. Kun hän oli tyttö, hän oikein kauhistui lapsia; ne olivat hänen mielestään ainoastaan ilkeitä pikkueläviä, joihin ei voinut koskea, jos suinkin voi niistä muuten päästä.
Kuinka varsin toisenlainen oli näiden ihmisten todellinen luonne! Marianne tunsi sen tarttuvan itseensä. Hän rupesi tarkastelemaan kaikkea ympärillään, ja siihen kiintyi hän enemmän kuin mihinkään runolliseen pilvimaailmaan.
Kun hän nyt katsahti kuvastimeen ja näki hienot, pienet kasvot nuorteine juovineen — jotka ikäänkuin olivat luodut hyväiltäviksi — silloin hän ei enää koskaan ikävällä ajatellut, että nämät kasvot vanhentuisivat. Silmiin oli tullut toinen loiste, joka — niin kauvan kuin se oli olemassa — kyllä riittäisi levittämään hohdettaan kaikkialle.
Hänen vaatetustapansakin oli muuttunut. Itsevaltainen erikoisuus vaatteissa oli vaihdettu taloudelliseen järjestykseen, ja hän käveli aina leveissä, raitaisissa esiliinoissa, joista Börje piti.
Hän tunsi itsensä kummallisen rikkaaksi nyt, kun hän ainoastaan pyrki voittamaan itsellensä takaisin, mitä oli kadottanut. Onni ei tuntunut olevan itse omistamisessa, vaan arvossapitämisen taidossa. Ja se laajeni.
Kun kevät tuli, tunsi hän kuin mehua olisi noussut hänen omaankin olentoonsa, hän tunsi halua koettelemaan voimiansa jonkin kanssa ja hän tarkasteli työtä itselleen.