Eräänä päivänä, kun hän oli mennyt puistoon nähdäkseen, eikö Börje tulisi jo pellolta kotiin, jolloin hän voisi "sattumalta" hänet tavata, oli hän mennyt etäälle talosta ja kiivennyt korkealle kiviaidalle nähdäkseen oikein laajalta kenttiä ympärillänsä. Päivä paistoi ja puolisen hetki oli juuri käsissä; hän seisoi käsi silmien yläpuolella voidakseen katsella. Seudussa oli vielä jotain vierasta hänelle. Vaan tämä kaikkihan oli Börjen maailma, hänen oikea elementtinsä, ja sentähden tahtoi Marianne siihen tutustua.
Hän tähysteli yli tasankojen, jotka tuolla höyrysivät auringon paisteen lämmittäminä. Neljällä suunnalla oli uutiskyntöjä ja näiden välissä aina vaaleanvehreitä ruis- ja nisu-peltoja: vaan kaikkialla oli rikkautta, työtä, toiveita.
Hän oli kerran kuullut Börjen sanovan, ettei hän voisi koskaan viihtyä kaukana sisämaassa, vaikka siellä olisi kuinkakin kaunista; hän ikävöitsisi aina takaisin rumille, tasaisille lakeuksillensa, lihaville syöttömailleen ja meheville niityilleen. Hän ikävöitsisi meren läheisyyteen, hän oli nähnyt merta jokaiselta kummulta kotiseudussaan. Nyt oli hän muuttanut sieltä sisemmälle, vaan tuolla, missä taivas ja maa sulivat yhteen, näköpiirin reunassa, tuolla loisteli hieno viiru, puhtaana kuin välkähtelevän veitsen terä. Siellä oli meri. Marianne taisi nähdä sen tuossa seisoessaan korkealla aidalla.
Tuuli täytti hänen keuhkonsa, vikevä, tuima kevättuuli. Hän tunsi itsensä kestäväksi ja nuoreksi; hän alkoi ymmärtää, että tätä kaikkea voi oppia rakastamaan.
Börjeä ei näkynyt, hän laskeutui sentähden alas ja lähti kotia kohden.
Yöllä oli satanut, vaan maa oli imenyt veden sisäänsä kuin kostea sieni, jalkojen alla tuntui pehmeätä puunkuorta, silloin tällöin räiskähti pieni oksa. Ilma oli penseätä puiden suojassa, ja sakea kuusien tuoksu ympäröi kuin sumu ihmistä.
Siten tuli hän Börjen uutisviljelysten reunaan. Tämän metsän oli Börje istuttanut. Kuinka se oli kasvanut! Hän ei voinut enää nähdä pienien puiden yli — kuten ensi vuotena Tomtöön tullessaan — hän näki vaan niiden latvoja. Rakennuksien punaiset sivut ja tervatut lastukatot kohosivat niiden yläpuolelle, ja pohjoissyrjällä kohosi sinitaivaalle kellon jalka.
Nyt soitettiin työstä. Kummallista, itse kello, jonka karkea ääni kaikui kauvas tasangoille, oli tullut hänelle rakkaaksi!
Kuusikymmentä ihmisolentoa saivat talosta ravintonsa. Kuusikymmentä? Siinä oli paljo. Ja kaikkia muistutti kello ajasta ja velvollisuuksista. Täytyipä tuon äänen sointua omituisesti noiden kaikkien korvissa, painua heidän muistiinsa, pujotteleida heidän muistoihinsa ja mielikuvituksiinsa? Hän ajatteli ensimmäistä päivää tässä kodissa, jolloin Börje tahtoi valmistaa juhlahetken koko talolle.
Talolleko? Alussa oli Marianne käsittänyt sillä sanalla vaan rakennuksia kivitetyn pihan ympärillä. Nyt oli se laajentunut. Nyt oli se hänen kuten Börjenkin mielestä kuudenkymmenen ymmärtäväisen olennon työkoneisto, jota johti yksi ainoa tahto — Börjen.