Kahvin jälkeen, kun perheen velkojat olivat menneet, kokoonnuttiin taas saliin ja otettiin puheeksi poikien tulevaisuus.
"Minun täytyy lopettaa lukuni," sanoi Hakvin, "minä en tahdo isää rasittaa huolilla minun tähteni."
Isä seisoi nurkassa. Hän veti henkeä kuuluvasti nenänsä kautta. Hän tunsi itsensä kuin murtuneeksi; tuo vävypoika oli masentanut hänet. Hän ei tuntenut olevansa isäntä omassa huoneessaan. Hän oli onneton, ahdinkoon joutunut vanhus.
Börje oli kävellyt edestakasin laattialla. Hän seisahtui kuullessaan
Hakvinin sanat:
"Sinäkö lopettaisit lukusi? Sinä, jolla on noin hyvä pää ja halu! Minä olen pitänyt sinusta huolta, sen saat uskoa. — Ei, sinä saat lukea, vaikka minun täytyisi suorittaa siitä jok'ainoan äyrin. Minä tiedän, mitä se tahtoo sanoa, että…"
Ääni katkesi. Hän kääntyi harmistuneena kantapäällään ja rykäisi tuiman näköisenä. Eihän kukaan saanut luulla hänen itkeä tillittävän.
"Hakvin saa lukea, jos tahtoo," lisäsi hän lujalla varmuudella, "minä otan siitä vastatakseni."
Hän sai joka taholta kiitoslauseita, jotka hän karisti ympäriltään, kuin koira veden turkistaan.
"Waltterilla ei ole nyt mitään hätää," sanoi hän päästäkseen aineesta, "onhan hän saanut niin hyvän toimen."
"Niin, ja hän on niin käytännöllinen," liitti isä katsellen ihaillen poikaansa. Oli hänellä toki jotain iloa elämästä!