Marianne luuli tukehtuvansa harmiin. Eikö hän ollut tullut toiseksi ihmiseksi, eikö hän ollut arvannut miehensä ajatuksia, eikö hän ollut pitänyt korkeimpana kunnianaan päästä hänen urholliseksi työtoveriksensa, — ja siitä huolimatta taisi hän tuossa seista törröttää ääneti, hengeti! Eikö tuo ollut inhottavaa! Ja päivänä tämmöisenä! Marianne tiesi täyttäneensä hyvin tehtävänsä. Hän tiesi Börjen olevan hyvillään. Eikä hän kuitenkaan lausunut mitään! Marianne oli vähällä itkeä harmista.
Marianne kääntyi kolmannen ja viimeisen kerran, katsoen pitkään ja sangen uhkaavasti.
Silloin purskahti Börje nauramaan.
"Mitä sinä tahdoit tietää?" vastasi hän.
Kauvemmin ei voinut kestää. Marianne heitti kätensä hänen kaulaansa ja painoi nenänsä liitteäksi Börjen takin rinnustaa vasten.
"Kaikki," vastasi hän.
"Sinähän tiedät jo. Nuo toitottavat sinulle kaikki korviisi."
"Niin, etkä sinä voi mitään puhua!"
"Kyllä lörpötystä on muutenkin kyllältä. Siihen ei tarvitse mitään arvoa panna, vaan siihen, että todella saadaan jotain aikaan."
Marianne nosti päätänsä ja katseli miestänsä kauvan silmiin.