Marianne oli nojallaan lepotuolissaan; hänen edessään istui Börje ratsastaen tuolillansa. Viimeksi mainittu näytti iloiselta ja voimakkaalta ja nuortealta; nuo kaksi olivat oikeita vastakohtia. Toisella oli kaikessa jälkiä alituisesta ulkona olemisesta; toinen oli samalla turpeavartaloinen ja voimaton.
Mariannea voi ajatella mietona ja pehmeänä, kuin olisi tuossa ollut vaan joutsenen höyheniä, mutta ei koskaan enempääkään, ei koskaan pirteätä elämää suonissa, ei koskaan voiman lämmintä punaa poskilla. Hänen silmissään kimalteli nyt kuitenkin himmeä loiste, kun hän tuossa oli nojallaan ja katseli noita auringon paahtamia kasvoja.
Hän ei olisi koskaan tahtonut kenellekään tunnustaa, että sulho hänen mielestään nyt näytti kauniilta, hän ei olisi koskaan tahtonut myöntää rakastuneensa tähän yksinkertaiseen tyynimieliseen ihmiseen, jolla hän tiesi ei olevan hienoja kasvonpiirteitä ja jonka käytöksessä hän tiesi voivan ilmestyä hienoa kömpelyyttä. Mitä hän toisille voi myöntää, oli siinä, että hän "piti hänestä," "piti arvossa" häntä. Sillä jos Marianne olisi nimittänyt tunnettaan sulhoansa kohtaan, niin olisi siihen pitänyt tulla myös vähä armoittelua, hänen hyvä aistinsa ei saanut kärsiä siitä, että hän olisi sanonut sulhoansa moitteettomaksi mieheksi Tämmöistä hän tunsi heti kun oli sulhonsa kanssa toisten läsnä ollessa, vaan kun he olivat kahden kesken, oli tuo kaikki kadonnutta. Silloin katseli hän häntä omilla silmillään, muutoin toisten. Ja jokainen puutteellisuus hänessä synnytti Mariannessa kärsimyksen tunteen.
Sentähden oli hän nyt kaksinkertaisesti onnellinen tuossa loikoessaan paksu kihlasormus kädessä ja katsellessaan noita rehellisiä, luotettavia kasvoja. Tosin oli hänellä vaaleat silmät, vaan kuinka ystävälliset ja kirkkaat! Ja kuinka pehmeä oli hänen nuorekas, taajakiharainen partansa! Hän oli saanut luvan polttaa sikaria täällä itse kaikkein pyhimmässä. Hän veteli silloin tällöin hiljaisia haikuja, muutoin piteli hän sikaria sormiensa välissä. Kuinka vahva oli tuo käsi! Ruskea, vallan nahkaruskea täysinäisine suonineen. Marianne ojensi ujosti kättänsä ja silitti sitä. Tuossa pienessä liikkeessä oli niin paljo arkaa ujoutta, ettei Börje voinut olla sitä hymyilemättä.
"Niin, ei se ulkopuolelta ole karkea," sanoi hän, ikäänkuin tyydyttääkseen Mariannen uteliaisuutta, "vaan sisäpuolelta se on kova." Börje käänsi kätensä.
Marianne veti sen luoksensa aina vaan nojollaan kuten ennenkin. Hän olisi toivonut aina vaan olevan kuten nytkin, ja ettei tarvitsisi muita ihmisiä maailmassa löytyäkään, kuin he kahden. Silloin! — — — Hänen silmänsä välkähtivät ja Börje huomasi sen.
"Mitä sinä ajattelit?" kysyi hän. Mutta toinen ei tahtonut sitä sanoa ja vastasi siis:
"Sinä sanoit kirjeessäsi, ettei sinulla ole yhtään ystäviä."
"Oh, eihän sitä saa ymmärtää niin vallan sananmukaisesti. Minä tarkoitin, ettei minulla ole oikein luotettavaa ystävää nyt, josta pitäisin, kuten välistä tapahtuu."
"Onko sulla ollut sellainen ystävä?"