"On."
Börjen kasvoille ilmautui lempeä ja salaperäinen hymy, silmät näyttävät katselevan sisäänpäin, kuin olisi hän ajatellut mennyttä onnea ja päiväpaistetta.
"Kerro minulle hänestä," sanoi Marianne kuten lapsi, joka pyytää kuulla jotain matkaseikkailua tai satua. Hän tunsi heränneen rakkauden määrätöntä halua saada, — kysellä, ilman että mitään jätettiin pois.
Börje veti savupilven sikaaristaan.
"Se oli melkein enemmän kuin tavallinen ystävyys," sanoi hän, "se oli luullakseni samaa minulle, mitä ensimmäinen rakkauden ailahdus on toisille pojille. Ihmeelliseltä tuntuu sitä nyt muistella. Tiedätkös, olen kuin olenkin täyttänyt kuusikolmatta, mutta siitä huolimatta tunnen melkein veden silmissäni, kun sitä aikaa ajattelen. Me olimme tovereita pikkukoulussa, hän ja minä, me olimme myöskin vierus-tovereita isommassa koulussa, heti kun tulin sinne. Hän oli minua vuotta nuorempi. Ja sitten oli hänellä semmoinen lukuhalu, että hän pantiin kouluun Lundiin, kun oli kahdentoista vanha."
"Mikä poika hän oli?"
"Hän oli äpärä. Hänen äitinsä oli palvelustyttö jossakin herraskartanossa, en tiedä missä, ja Pauli itse asui mummonsa luona, joka oli köyhän loisen leski ja asui vallan lähellä meidän taloamme. Hyvän päänsä oli hän varmaankin perinyt isältään, joka oli muuan nuori ylioppilas ja oli ollut vähän aikaa talossa kotiopettajana."
Marianne lensi tulipunaiseksi. Hän häpesi sulhasensa tähden, koska tämä oli hänen läheisyydessään puhunut sopimattomasta asiasta.
Börje oli puhunut tyynesti kuin maailman viattomimmasta seikasta, vaan nähtyään Mariannen alakuloisuuden, koska ei tämä enää uskaltanut katsahtaa ylös, punehtui hänkin. Lämmin väri nousi auringon paahtaman ruskean alle, ja levisi hänen hienoihoiselle otsalleen, sillä hän huomasi toisen olevan häpeissään hänen tähtensä.
Olihan hän puhunut täydellä luottamuksella. Pitihän Mariannen tulla hänen vaimokseen, eikä sitäpaitsi hänen vertaistensa silmissä ollut mitään loukkaavaa, vaikka puhuikin äpärälapsista.