Kiusallisen äänettömyyden jälestä jatkoi Börje sellaisella kiireellä kertomustansa, kuin olisi hän tahtonut saattaa toista unhottamaan, mitä oli tullut sanotuksi.
"Pauli ei ollut talonpojan lapsen näköinen. Hän oli näköjään kuin tyttö pojan vaatteissa. Toisilla pojilla oli aina tapana pilkata häntä kysymällä, oliko hänen kasvonsa olleet litistymässä kahden laudan välissä. Hän oli vaalea ja hoikka, kapeakasvoinen. ja hänellä oli suuret ruskeat silmät. Hän ei ollut koskaan oikein terve. Luulempa melkein, että tämä juuri veti minua häneen."
"Kuinka niin?"
"Niin näetkös, sillä kun me toiset olimme ulkona leikkitantereella ja melusimme, niin istui hän melkein aina jossakin nurkassa ja oli viluissaan; minä luulen melkein, että hän paleli keskellä kesää. Ja sitten voi hän keksiä semmoisia pieniä hauskoja leikkejä itselleen. Hän leikkeli eläimiä ja muuta kaunista nähtävää lantuista ja perunoista, hän rakenteli pieniä sieviä puutarhoja hiekkaan, kerran oli hän tehnyt pienen auran, joka ei ollut kuin puolen korttelin pituinen, ja se vallan hurmasi minua. Ja tuota kaikkea minä ihailin.
"Välistä tulivat isot pojat sotkemaan hänen puutarhaansa tai rikkomaan hänen lelujansa, ja silloin tappelin minä niiden kanssa. Minun mielestäni oli hauska tapella. Ja siten tuli tavaksi, että minä ja Pauli leikimme yhdessä, joten hänellä oli aina joku, joka suojeli, mitä hän oli pannut järjestykseen. Ja minä olin ylpeä hänen puolestaan. Minä näin, että hän oli sukkelampi kuin muut pojat. Meillä oli hyvä matka kouluun; hän ja minä kuljimme aina yhdessä. Ja äiti varusti aina minun eväskorini niin, että sieltä liikeni joku pieni pala Paulillekin, sillä hänen mummonsa oli köyhä, eikä hän koskaan ollut niin hyvissä oloissa kuin minä. — Sillä tavalla se kävi.
"Jos tietäisit, milloin tahansa ajattelen häntä, kun hän oli pieni, näen minä hänen aina puettuna pieneen, mustaan samettimekkoon, jonka hän oli saanut herraskartanosta ja joka hänellä oli ensiaikoina pikkukoulua käydessämme. Hän näytti minun mielestäni prinssiltä, minun mielestäni oli hän paljoa ylhäisempi kuin minä ja minä kuvailin aina mielessäni jonkun tulevan häntä ottamaan viedäkseen hänet suureen komeuteen. Kuinka minä muistan sitä samettimekkoa! Se oli viimein kulunut, jotta siinä näkyi pieniä ympyriäisiä pilkkuja harmaahtavan pumpulikudoksen päällä — ja se oli vallan kiiltävä hihan suista ja kyynäspäistä. — Niin näetkös, kun hän sitten oli kahdentoista vuotias, panivat pappi ja koulumestari toimeen rahankeräyksen hänelle ja sitten pantiin päivätöitä, ja hän pääsi Lundiin kouluun. Kuinka minä itkin! Minä tahdoin myöskin mennä opiskelemaan. Äiti olisi kyllä päästänyt, vaan isä ei suostunut millään ehdolla. Hän oli antamaisillaan minua selkään, kun en tahtonut olla vaiti asiasta, ja viimein siitä ei enää hiiskuttu. Niin, siihen aikaan en vielä ollut niin Pauliin ihastunut, kuin sitten. Se oli silloin, kun me molemmat olimme varttuneet ja hän oleskeli loma-ajat kotona. Hän oli pitkä ja huojuva silloin, hänen olennossaan oli pehmeyttä, kuin olisi hän ollut nainen, ja sitten oli niin omituista puhua hänen kanssansa. Sieluineen ja ruumiineen oli hän antautunut opintoihinsa, ja hän puhui aina niin, että kaikki tuli selväksi, kun hän vaan siitä puhui, minä oikein jumaloin häntä. Kerran tuli hän hyväksi ystäväksi erään tuttavansa kanssa, joka oli ylioppilas ja kotiopettaja paroonin perheessä. Ja sinne meni Pauli häntä usein tervehtimään. Minä luulin tulevani hupsuksi sinä suvena. Minä taisin maata ja itkeä yöt läpeensä, sentähden että ajattelin hänen ylönkatsovan minua tietämättömyyteni tähden, ja sentähden että minä mielettömästi kadehdin hänen uutta ystäväänsä, jolla oli, mitä minä kaipasin. Ja kuinka minä luin sinä kesänä!"
Börje vaikeni, vajonneena menneisyyteen.
"No, kuinka kävi?" sanoi Marianne.
"Kuten aina käy. Minä rauhoituin. Mutta me olimme kirjevaihdossa kauvan aikaa — useita vuosia."
"Etkö nyt koskaan ajattele häntä?"