"Kyllä, välistä ihmettelen missä hän mahtaa olla."
"Etkö tiedä sitä?"
"En, niin se on eri historia. Vaan koska olen edellisen kertonut, voin tämänkin kertoa. Vähää ennen kuin Pauli pääsi ylioppilaaksi kuoli hänen mummonsa ja hänen äitinsä muutti tämän pieneen asuntoon, joka siivottiin ja tuli oikein sieväksi, ainakin sisältä, sillä Paulin äiti oli kelpo ihminen ja ansaitsi paljon ihmisten kankaita kutomalla. Mutta kuinka olikaan, oli Pauli Lundissa ahtaissa oloissa. Hänen oli välistä ikävä, ja silloin kirjoitti hän minulle pitkiä kirjeitä. Minä olin silloin kansanopistossa. Hän ihaili kaikkea hienoa ja kaunista, hän oli murheissaan, kun täytyi asua sellaisessa pienessä hökkelissä, kuin hänellä oli. Hänen mieltänsä kaivoi nähdessään tovereinsa ylvästelevän rahoillaan, vaikkei hän saanut syödä edes vatsaansa täyteen. Hienolta hän aina näytti. Yhden ainoan kerran kävin häntä tervehtimässä. Vaan muutoin en tahtonut mennäkään Lundiin; eihän hänellä, joka oli ylioppilas, voinut olla hauskaa kävellä minun kanssani. Kelpo mies oli hän ja oli juuri suorittamaisillaan kandidaatti-tutkinnon. Silloin keikahti hän naimisiin ja matkusti ulkomaille."
"Vai meni hän naimisiin!"
"Niin. Hän oli vaan yhdenkolmatta vuotias. Hän nai rikkaan vanhanpiian, joka häneen oli ihastunut. Sitten on kulunut joku neljä vuotta."
"Eikö hänestä koskaan kuulu mitään?"
"Ei. Hänen äitinsä kuoli pari vuotta sitten, Paulilla oli tapana lähettää hänelle rahoja, niin kauvan kuin äiti eli, vaan nyt ei hänellä ole ketään, kelle kirjoittaisi."
"Missä luulet hänen oleskelevan?" kysyi Marianne, joka alkoi tulla uteliaaksi.
"En voi tietää. Ainakaan Ruotsissa ei hän ole ollut sitten, kun lähti."
"Luuletko koskaan enää näkeväsi häntä?"