Usein taisi sattua, että Börje oli ääneti pitkät hetket; hän nähtävästi ei pitänyt keskustelusta väliä, paitse kun hänellä oli jotain varsinaista sanottavaa. Mariannella oli sentähden aikaa ajatella kuinka pääsisi alkuun.
Maa oli kostea, siellä täällä oli kellastuneita lehtiä. Ilma oli täynnä lahoavien lehtien hajua, vaan se oli puhdasta ja kylmää; silloin tällöin tuulahteli pieniä, raittiita ja tuoreita puuskauksia.
"Mutta kuules, eiköhän meidän pitäisi mennä tervehtimään sinun äitiäsi?" sanoi Marianne viimein.
Börje katsahti häneen terävästi, tyynesti, kuten hän yksistään osasi.
"Mitä me siellä?" sanoi hän kuivasti.
"Mutta ajattelehan, että meidän pitäisi tulla tuttaviksi."
"Miksikä sitten?"
"Onhan hän sinun äitisi."
"Mutta hän ei ole sinun."
Marianne oli vaiti silmänräpäyksen. Teeskentelemättömyys Börjen käytöksessä pani hänet kahdelle päälle, ja hän katsahti häneen rukoillen ja kyynelsilmin, jommoisiksi hänen silmänsä voivat tulla pienimmästäkin asiasta.