"Mutta Börje, minkätähden et tahdo?"
Börje huomasi häntä pahoittaneensa.
"Sen sanon sinulle," vastasi hän lempeästi, "te kaksi ette ymmärtäisi toisianne. Te olette niin erinlaisia."
"Mitä tarkoitat?" sanoi Marianne arasti.
Börjen täytyi olla vaiti ison aikaa. Hän ei voinut sanoa, että äiti pitäisi Mariannea hyödyttömänä korunukkena, hän ei voinut sanoa sen kaivelevan aina hänen sydänjuuriansa, jos näkisi nämä kaksi — joista hän piti enimmin maailmassa — tapaavan toisensa ainoastaan herättääkseen joka sanallaan kasvavaa, salaista vastenmielisyyttä toisiansa kohtaan. Hän ei voinut sanoa, että jos hän näkisi heidät yhdessä, täytyisi ehkä hänen uskollisuutensa valita heistä toisen.
"Minun äitini on tavallinen talonpoikais-eukko," sanoi hän hiljaa, "minä pidän hänestä, koska hän on äitini, mutta sinulle luonnollisesti hän ei voi tulla miksikään."
"Eikö meille siis nyt tule kaikki yhteiseksi?"
Marianne ei ensinkään aavistanut, kuinka hän kiusasi toista.
"Kyllä, kaikki mikä meillä nyt on," vastasi Börje, "mutta kaikki, mikä on ollutta, ei koskaan voi tulla yhteiseksi, — minä tarkoitan sitä aikaa, jolloin emme vielä tunteneet toisiamme; ja siihen kuuluu äitinikin."
Börjen äänessä oli jotakin, joka kummallisella tavalla liikutti Mariannea, ja hän katsahti kerran hänen kasvoihinsa. Ei hän ymmärtänyt, mitä hänessä liikkui, vaan vaistontapaisesti rupesi hän pitämään hänestä enemmän sentähden.