"Mutta näyttää sangen kummalliselta, että minun täytyy pysyä aivan vieraana anopilleni," sanoi hän hetken kuluttua.
"Hyvä Marianne, jos ajatellaan miltä mikin näyttää, niin tullaan vaan raukoiksi." Hänen äänessään oli kärsimättömyyttä.
Marianne tunsi rohkeutensa menneen. Minkätähden häntä aina ahdistettiin kotona kysymyksillä! Nyt oli hän tuossa yhtä viisaana kuin alkaessaankin.
"Mutta sinun veljesi —"
"Rakas Marianne — mitä huolta sinulla on!"
"Mutta ellet sinä tuntisi minun vanhempiani, etkä veljiäni, etkä — — —"
"Kun sinä asut kotona perheessäsi, niin enhän minä voinut olla tulematta tutuksi heidän kanssaan, vaikka olisin tahtonutkin. Vaan minun sukulaisteni ja sinun laitasi on vallan toinen. Minun veljeni ja minä emme ole koskaan sopineet yhteen. Me emme missään ole samaa mieltä, me olemme kuin vesi ja öljy. Sitäpaitse on hän naimisissa, — kauhean rikkaissa naimisissa. Ja nyt sanon sulle yhden asian — Marianne — ihmisiä löytyy, joista minä pidän, ja toisia, joista minä en pidä. Ja jos nämä minusta pitäisivätkin, niin en voi heitä sietää sittekään. Minun kälyäni en ole koskaan voinut kärsiä, ja hän tietää sen."
Marianne katsoi häneen kummastellen. Oliko tämä tuo sävyisä, ystävällinen Börje! Hänen mielensä valtasi aavistus, että Börjen luonne oli pitkävihainen ja se pelotti häntä.
"Onko sinun kälysi tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysäisi hän aralla äänellä.
"Ei. Mutta hän on nauta. Minä en voi kuulla hänen puhuvankaan, en nähdä hänen käyvän, enkä tulla hänen pariinsa. Hän on tyhmä, — niin olen itsekin, ja sen voin siis antaa anteeksi — mutta hän on ylpeä, ja sitä — — — sitä — — —! Niin, — ja sitten ei hän ole ollut hyvä äitiä kohtaan."