Marianne tunsi hirmuisen halun kavahtaa hänen kaulaansa, niin keskellä kävelypaikkaa kuin olivatkin; sillä kasvot tuommoisina oli Börje niin kaunis, että —
"Mutta minkätähden sinä et tahdo?" Nyt katseli hän häntä kasvoihin vallan iloisena ja luottavaisesti.
"Äitini on tavallinen talonpoikaisvaimo. Hänellä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Ei kiitoksia!" Börje näytti taas ystävälliseltä. Tuo äskeinen oli vaan haihtuva pilvi.
"Mutta juuri sentähden, että sinä niin paljon pidät äidistäsi, voit arvata, että minäkin mielelläni tahtoisin hänet nähdä."
"Niin joskus, mutta ei nyt. Kas niin kyyhkyseni, nyt emme vaivaa enää asialla päätämme."
Vihdoin olivat he eteisessä ja saivat tilaisuuden vaihtaa muiskua, jota he molemmat kävellessään jo olivat pitkän aikaa salaa ikävöineet.
Sitten ei Börjen suvusta enää puhuttu.
Oli eräänlaisia huolia, jotka Mariannelle, heti hänen isoksi tultuaan, saattoivat kärsimyksiä alituisesti. Ne johtuivat siitä, että hänen kauneudentuntonsa ei voinut sietää mitään rumaa, ja häntä vaivasi kaikki, mikä oli puutteellista ja mautonta. Siinä tuli kysymykseen sekä hänen kotonsa huonekalusto että hänen oma vaatetuksensa.
Mutta samalla hän tiesi, että pieninkin nauhapätkä maksoi rahaa, eikä hänellä suinkaan ollut mitään tuulesta temmattuja ajatuksia isänsä rahallisesta kannasta. Hän tiesi kaiken, mitä tahtoi hankkia, tulevan isältä, — ostettavan hänen vaivannäöllään. Ja hän ymmärsi, ettei sellainen taloudenpito voinut menestyä ajan pitkään, sentähden oli hänestä jo siitä saakka, kun hän rupesi vähän ajattelemaan, tuntunut, kuin hän kävelisi epäluotettavalla pohjalla. Tulla kihlatuksi jonkun rikkauden kanssa, oli sentähden samaa, kuin ensi kerran isosta aikaa vetää vapaasti henkeänsä.
Hän ei tuntenut helpotusta ainoastaan itse tähtensä. Isä oikaisi jo itseänsä sorean vävypojan turvissa, äiti näki kauvan harkitut tulevaisuustuumansa täyttyvän, veljet kulkivat uneksien loma-aikoja maalla, ratsuhevosia, vattupensaita, ja heinäniittyjä. Kaikkien silmissä loisti sanomaton kiitollisuus Mariannea kohtaan, ja hänen mielensä uiskenteli sulotuntein siinä epäjumaloivassa hellyydessä, jonka hän entistä suuremmassa määrässä tunsi itseänsä ympäröivän.