Mariannella ei ollut koskaan ollut rahoja niin viljalta käytettävänä kuin nyt, vähä enemmän tai vähemmän ei paljoa vaikuttanut asiaan, kun isän joka tapauksessa piti tehdä laina varustuksiin. Melkein koko kihlausajan kuului eräästä sivukamarista ompelukoneen ahkera nakutus; taitava liinaompelija istui siellä työssä päivät pääksytysten.
Marianne itse piti päähuolta kaikesta. Hän oli äidin mielestä ihastuttava ja sen hän lausui salaa niin monelle kuin kuulla tahtoi. Hän oli kauniimpikin kuin ennen. Silmien väri oli tullut vakavammaksi, eloa ja pehmeyttä kaikkiin liikuntoihin. Ja mitä kaikkea somaa hänellä oli tuhlattavana näihin epälukuisiin ihonuttuihin, aamupukuihin, makuuvaatteisiin ja mitä ne kaikki olivatkaan! Nauraen ja hyräillen kulki hän päivät tämmöisessä pitsien, kirjailtujen rimsujen ja hienoksi silitettyjen reunuksien sekamelskassa.
Joka lauantai-ilta tulivat veljet kotiin, ja sunnuntaisin Börje. Viimeksi mainittu katseli tätä kauneutta kolmanneksen hyvillään, kolmanneksen häpeillään ja kolmanneksen vihoissaan, kuten uroskoira katselee pentua. Mutta veljein puolelta sai Marianne osakseen mitä vilkkainta osanottoa ja mitä rajattominta ihastelua kaikissa näissä asioissa.
Perheen naispuolinen seurapiiri tuli vilkkaaseen liikuntoon lähenevien häiden johdosta, eikä päivääkään mennyt ilman vierailuja. Mariannen hyvä onni vaikutti yhtä suurta myötätuntoisuutta kuin hänen komeat kapionsa uteliasta ihastusta.
Waltterille oli sangen hupaista olla läsnä näissä naisvierailuissa, tai — vielä hupaisempaa — onkia viereisessä huoneessa erinomaisempia sanoja, varsinkin kun hän välistä sai kuulla sitä ja tätä, joka ei ollut ollenkaan aiottu hänen korviinsa. Hän oli tehnyt sen huomion, että oli jommoinenkin erotus vanhempien ja nuorempien naisten ihastuksen välillä.
Aivan nuoret tytöt katselivat asiaa oikein sydämellisen iloiselta kannalta, ja kiintyivät yksinomaan niihin kauniisiin esineihin, joita saivat nähdä, ja heidän kaakotuksensa kaikui yhtä raittiisti kuin koulussakin; viehkeä hymy nousi aina Waltterin somiin kasvonjuonteisiin heitä kuunnellessaan: "kah Marianne, kuinka se on hirmuisen hienoa!" — tai "kah tuommoista koruompelua!" — tai "mikä hurmaavan kaunis paidanedusta — katsokaa, tytöt!" — tai "oi, jospa olisi tuollainen yöröijy!"
Vanhemmat sitä vastaan, jotka jo olivat tulleet 30 ja 40 välille, osoittivat tunteellisempaa käsitystä. Toisten mielestä oli Marianne tulevan ajan marttyyri, toisista oli hän jonkinlainen ihmelapsi — "ah, herra Jumala, meneekö tuommoinen lapsi naimisiin!" tai "ajatteles häntä morsiuspuvussa!" — tai "niinniin, niinniin, se on tärkeä askel astua!" — Vaan näiden kaikkien mielestä oli hänen ympärillään jonkinlainen sumu. — Morsian — itse sanassa tuntui olevan jotain erityistä.
"Hih, hih!" sanoi Hakvin koirankurisella tavallansa, "on juuri kuin heidän pitäisi nähdä keskiyön auringon nousevan: täytyy olla varuillaan, koska se ei nouse toista kertaa, jos makaa liiaksi."
Lisäksi tuli näiden vierailujen hyvittelevä puoli, se seikka, että äiti — tuntien kodon niin pian kadottavan Mariannen — antoi koko hellyytensä tulvia melkein naurettavalla tavalla.
Olisi sietänyt olla vahvempi pää kuin Mariannen, pysyäkseen selvänä tämän kaiken keskellä. Aamusta iltaan kahlaili hän ympäri näissä ihailujen osoituksissa, jotka eivät koskaan tahtoneet ottaa vähetäkseen, ja hän tunsi lopuksi kuin aikoisi hän muuttaa johonkin taivaalliseen, kirkastettuun olemiseen, jonka ainoa tarkoitus maan päällä oli tuhlata lempeitä hymyilyjä ympäri käydessään. Täydellä todella koetti hän tuudittua jonkinlaiseen keinotekoiseen tietämättömyyteen, saadakseen sitten muutamien jalojen sielujen kanssa puhtautena ja viattomuutena rukoilla sitä, jota käytännöllinen elämä olisi väittänyt anteeksi antamattomaksi ajattelemattomuudeksi.