Vaikka Mariannella todellakin oli aavistusta siitä mitä kutsutaan "naisen tarkoitukseksi," joka hänellä luultavasti oli — koska hän oli nainen — niin siihen ei suinkaan saanut sekoittaa sitä vähäpätöistä ja jokapäiväistä katsantokantaa, joka käsityksessään avioliitosta antaa tilaa uutteralle työlle, vieläpä lasten kasvatuksellekin; vaan jos hän ajatteli jotain häiden toiselta puolen, niin oli se vaan jotain määrätöntä, kuin ahdas hämärä värähtelevien, lemmellisten kuiskauksien ympärillä, — jotain Marlittin romaanien ja Knut Ekvallin taulujen keskivälissä, tai ehkä kummastakin yhteen sulanutta.
Äiti, joka — kaikessa mikä ei koskenut hänen lastansa — osoitti tervettä ymmärrystä, näki tässä kiihotetussa mielialassa ainoastaan pyhän neitseen kaltaista ihanuutta. Ja tässä häntä mitä hartaimmin tuki vapaaherratar, jonka erinomaiseksi suosikiksi Marianne yht'äkkiä oli tullut, ja joka jokaisessa sopivassa tilaisuudessa pudisti hänen kättänsä, kallisti tunteellisesti päätänsä sivulle, katsoi häntä vedet silmissä ja lausui venyttäen "saa-aa-daas nähdä" värähtelevällä, kirkkaalla kurkkuäänellä.
"Aivan kuin pieni karitsa," huomautti Hakvin. Tuo hyvä nainen ei vähääkään aavistanut, kuinka suuria ilon hetkiä ja naurun honotuksia hän valmisti Waltterille, sekä täten että vielä enemmän, kun Waltterin onnistui saada korviinsa muutamia sanoja hänen puheestaan rouva Björkin kanssa. Hän liikkui yksinomaan korkeammissa piireissä, koska siellä luultavasti oli yksin sopivaa hänen "säädylleen."
Eräänä päivänä, kun Hakvin tuli vierashuoneeseen, tapasi hän Waltterin siellä seisomassa kuin kiinninaulattuna, nähtävästi vahtia pitäen. Hänellä oli sanomalehti kädessä pelastuskeinona, vaan näytti Hakvinille hartahimpia hiljaisuuden merkkejä. Tämä — joka ei suinkaan tahtonut kieltää, kun jotain hauskuutta oli tekeillä — hiipi veljen viereen, ja toisesta huoneesta kuului selvään vapaaherrattaren ääni.
"Onpa oikein liikuttavaa nähdä Marianne lumivalkeana ja viattomana, kuten hän on. Niin, rouva Björk, siinä näkyy, mitä huolellinen kasvatus saa aikaan, vieläpä meidänkin aikoina. Luulen voivani sanoa, että — niin morsian kuin hän onkin — ei hän ajattele mitään! Hänellä on oikea kyyhkysen mieli. Kuinka minä tulen liikutetuksi kuullessani näitä uusia periaatteita, että muka nuorien tyttöjen pitäisi tietämän kaikkea mahdollista, — lukea anatomiiaa ja mitä ajatella voidaan. Mikä raakuus ajan hengessä! — Sepä olisi juuri maukasta näin hyvin kokeneille nuorille nuorikoille."
"Maukastako? — Ei poikanuija, meidän vapaaherrattaremme on tietämättään todellakin sikamainen, ja minun täytyy suojella sinua, ettet saa kuulla häntä enempää. Se voisi vahingoittaa sinun kyyhkysen mieltäsi." Waltteri tarttui veljensä päähän ollen häntä suojelevinaan. Hakvin oli kaatumaisillaan, kun koetti riuhtaista itseänsä irti, rupesi tirskumaan ja ilmaisi molemmat.
Börjestä oli tämä ja alituinen yhdessäolo Mariannen perheen kanssa verrattava kiirastuleen. Mutta hänen ainaiset lohdutusajatuksensa olivat joko: "tämä on sentään sielunviljelemistä," tai myöskin: "naimisissa se kyllä tasaantuu." Ja siten oli hän aina ystävällinen ja iloinen, sillä hänen mieleensä ei koskaan voinut juolahtaa näyttää loukkautuneelta siitä, mitä ei lausuttu huonossa tarkoituksessa, varsinkin kun häntä persoonallisesti kohdeltiin suurimmalla tarkkaavaisuudella. Että viattominkin keskustelu häntä voi salaa kipeästi haavoittaa, siitä ei kukaan huolinut; siitä ei tiedetty.
Monesta ihmisille hyvin tunnetusta seikasta hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan, ja semmoisia oli sangen monella eri alalla: saattoi olla kysymyksessä oopperat ja vieraat taiteilijat, muinaiset maalaustaiteilijat ja hienot viinilajit, tunnetut kirjailijat ja oikeudet omituisine nimineen. Oli ulkomaalaisia sanoja, joiden merkityksen hän tunsi, vaan joita hänen huolellisesti täytyi kiertää, koska hän mahdollisesti olisi lausunut ne väärällä korolla. Eikä hän mistään hinnasta tahtonut tulla läheisimpiensä salaisen naurun esineeksi. Useammin kuin kerran huomasi hän kuitenkin, että keskustelua koetettiin sovittaa hänen kantansa mukaan, että kohtelias appi otti puheeksi sanomalehtiä ja valtiopäiväkysymyksiä, viljan hintoja ja maataloutta koskevaa.
Mariannen veljillä oli tapana nimittää kaikkia, jotka eivät olleet saaneet alkeissivistystä, "housuiksi", ja paljas sana vaikutti Börjeen kuin olisi häntä lyöty vasten kasvoja, hän tunsi sairaankaltaista arkuutta kaikkea kohtaan, joka pilkkasi tietämättömyyttä. Hänen nopea käsityksensä oli aina valmis sanomaan julki, mikä hänessä itsessään oli puuttuvaista, mutta hän ei kyllin selvästi älynnyt, kuinka suuressa määrässä se, mitä hän toisissa kadehti, oli tyhjää loistetta. Hän salaa vainusi itsessään olevan jotakin, jota Marianne häpesi, mutta hyväsydämisessä perusteellisuudessaan etsi hän syytä aina liiaksi syvältä.
Hän luotti liiaksi vähäisen somiin vaatteisiin, kalleihin sikaariin, piukkahansikkaisiin, huolimattomaan jockei-takin käytäntöön, ratsuopetukseen ja ahtaisiin housuihin. Vaan jos hänelle olisi ollut tämä selvillä, olisi hän kenties nähnyt niissä paljoa enemmän, joka häneltä nyt jäi näkemättä.